4-vuotiaan tyttärensä menettänyt Erja: Äitienpäivänä vien valkovuokkoja Miljan haudalle

– Pojat pelaavat, mies valmentaa ja minä leivon niitä mokkapaloja, Erja nauraa.

Lapsia perheessä on kolme: 8- ja 6-vuotiaat pojat, sekä esikoistytär Milja, joka menehtyi yllättäen 4-vuotiaana kesällä 2007. Tuolloin Erja odotti ensimmäistä poikaansa.

– Se oli kaikella tavalla todella traumaattinen asia, kun odottamatta tapahtuu jotakin niin hirvittävän järkyttävää. Jouduimme aloittamaan aivan alusta, hampaidenpesukin vaati ponnisteluja, Erja sanoo.

KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry

Vertaistukiyhdistys, jonka tarkoituksena on tukea lapsikuoleman kokeneita perheitä kuolleen lapsen iästä ja kuolinsyystä riippumatta.

Yhdistyksellä on yli 100 vapaaehtoista eri puolilla Suomea tukemassa lapsen kuoleman kokeneita perheitä muun muassa ryhmänohjaajina ja tukihenkilöinä.

Yhdistys jakaa tietoa lapsikuolemaperheiden tukemisesta ammattilaisille ja kaikille, joita lapsen kuolema jollain tavalla koskettaa.

Lue lisää: www.kapy.fi

Erja kertoo perheen saaneen heti paljon tukea. Koska hän oli raskaana, ammattilaiset kiinnittivät erityistä huomiota perheen jaksamiseen. Erja miehineen muutti anoppinsa luokse ensimmäisiksi viikoiksi tapahtuneen jälkeen.

Koti oli hiljainen eikä kukaan leikkinyt leluilla

Arki ilman lasta oli pelkkää mustaa, paluu tyhjään asuntoon viikkojen jälkeen vaikeaa. Yhtäkkiä kodista puuttuivat lapsen äänet eikä leluilla leikkinyt kukaan. Paha olo, suru ja ikävä olivat mielessä voimakkaina, mutta mitään ei tullut ulos, Erja kertoo.

– Pelotti olla yksin, pelotti että toiselle tapahtuu jotain, kun jäimme tilanteeseen kahden.

Tunteista pinnalla oli myös syyllisyys, vaikka Erja ei olisi pystynyt tekemään mitään lapsensa hyväksi. Milja kuoli nukkuessaan.

– Vanhempihan hoitaa ja hoivaa lasta, että hänellä on kaikki hyvin. Ja nyt en pystynytkään hoitamaan häntä niin, että hän olisi pysynyt hengissä. Tuntui, että on rakastanut hirveän paljon, mutta sekään ei riittänyt pitämään häntä hengissä. Eikä se rakkaus lopu siihen, että toinen kuolee.

Vatsassa kasvava vauva oli ankkuri elämään

Tärkeää tukea tuli sukulaisten lisäksi myös muilta läheisiltä. Osa ystävistä perusti ruokapiirin perheelle, osa tuli vain luo ja kuunteli tai vei Erjaa kävelyille.

– Tuntui, että meidän on pakko jatkaa elämää. Emme olisi oikeastaan edes halunneet, mutta vauva oli tulossa ja oli pakko. Hän oli toivottu lapsi ja Milja oli odottanut häntä. Vauvasta tuli ikään kuin ankkuri elämään.

Erja kävi tapahtunutta läpi myös kahden miehensä kanssa. He kokivat saavansa apua esimerkiksi lukemisesta ja Erja kertookin heidän pitäneen niin kutsuttua surukirjapiiriä kahdestaan.

Silti rakkaan lukuharrastuksen aloittaminen uudestaan oli hankalaa. Suru oli niin suuri, ettei mieli jaksanut käsitellä kuin lyhyitä lauseita kerrallaan.

– Sekin oli järkyttävää, kun koko ikäsi olet lukenut paljon, eikä yhtäkkiä pystynytkään siihen. Yritin hakea kirjoista sitä, että jollekin muulle olisi käynyt sama kuin minulle.

Tärkeäksi kirjaksi muodostui kuitenkin sairaalapapin pariskunnalle antama Martti Lindqvistin kirja Surun tie. Kirja helpotti kertomalla, että omat reaktiot rakkaan menehtymiseen olivatkin ihan normaaleja.

"Kirjasimme ylös pieniä hyviä asioita"

Mutta voiko oman lapsen kuolemasta selvitä tai voiko asian hyväksyä koskaan?

– Minusta sitä ei tarvitse hyväksyä, koska se ei ikinä tule olemaan hyvä asia elämässäni. Ei elämä ole ikinä enää samanlaista, mutta se ei tarkoita, että elämä olisi huonoa. Minulla ainakin on hyvä elämä. Menetys on osa minua ja totta kai pyyhkisin sen pois, jos voisin. Mutta koska se ei ole mahdollista, elämä on jatkunut.

Lapsikuoleman kokeneiden vertaistukiyhdistys KÄPY ry:ssäkin aktiivisesti toiminut Erja haluaa muistuttaa ihmisiä erityisesti toivosta.

– Lapsen kuoleman jälkeen ei ole näkyvissä kuin mustaa ja voi olla hirveän vaikea nähdä hyvää. Me ihan kirjasimme ylös pieniä hyviä asioita, koska oli muuten niin vaikea olla. Jos pystyy tarttumaan niihin pieniin asioihin, ne kasvavat jossain vaiheessa.

– Lapsen kuolemaa ei tarvitse hyväksyä eikä sen kanssa tarvitse olla sujut, mutta sen pystyy käsittelemään. Elämästä voi tulla silti ihan hyvä.

Menetys on vaikuttanut myös tapaan olla äiti, Erja kertoo. Esikoislapsen kuoleman jälkeen hän joutui tietoisesti miettimään, ettei halua rajoittaa poikien elämää omien pelkojensa takia.

– Nyt olen enemmän tietoinen siitä, mitä kaikkea voi sattua. Aiemmin elin sellaisessa maailmassa, että meille ei voi tapahtu mitään. Olen ollut poikien kanssa ylihuolehtivampi ja huolestunut helpommin, jos he ovat vaikka sairastuneet.

"Pitää säästää myös itseään"

Miljan kuolemasta on kulunut pian yhdeksän vuotta ja hän on yhä kiinteä osa perheen arkea. Kodissa on esillä tyttären kuvia, häntä muistellaan usein ja hän tulee vanhempien mieleen myös sisarustensa samankaltaisten tapojen kautta.

Enää Erja ei kuitenkaan välttämättä kerro heti uusille ihmisille, että yksi hänen lapsistaan on kuollut.

– Jossain vaiheessa opin, että minun täytyy hieman säästää itseäni, ettei minun kannata jokaiselle vastaantulijalle kertoa, että lapseni on kuollut. Toisaalta kerron kysyttäessä aina, että minulla on kolme lasta. Jotkut reagoivat asiallisesti ja sitten on niitä, jotka hämmentyvät.

Perhe puhuu avoimesti lastensa kanssa siskosta, jota kumpikaan pojista ei ole nähnyt. Pojat ovat kertoneet Milja-siskosta myös päiväkodissa ja koulussa. Joskus asia on jäänyt hämmentämään heidän kavereitaan ja lasten vanhemmat ovat saattaneen kysyä siitä Erjalta tai hänen mieheltään.

– Koen sen positiiviseksi, jos vanhemmat pystyvät sanomaan minulle, että heidän lastaan on mietityttänyt tämä asia. Vanhemmat haluavat hienosti auttaa lastaan, jota saattaa hämmentää, että pojilla on sisko, joka ei olekaan täällä.

Äitienpäivänä haudalle

Erityisesti Milja on ajatuksissa äitienpäivänä. Perhe käy yhdessä hautausmaalla, mutta Erja haluaa käydä muistamassa tytärtään myös rauhassa yksin.

– Se on meidän äiti-tytär-hetki. Kun hän ei voi tuoda minulle kukkia, minä vien hänelle valkovuokkoja tai ruusun.