Anita Karttunen tietää, miltä lapsen menettäminen tuntuu. Hänen 2-vuotias poikansa tukehtui kiipeilytelineen alle päiväkodin pihalla pian 11 vuotta sitten.
Huhtikuussa 2005 Anita Karttunen, nyt 47, vei aamulla Aku-poikansa normaaliin tapaan päiväkotiin. Samana päivänä hän sai kuulla poliisien kertomana, että on menettänyt ainoan lapsensa.
– Ensimmäinen ajatukseni oli, että haluan kuolla, Anita kertoo MTV Uutisille.
– Eihän asiaa pystynyt käsittelemään. Ajattelin vain, että ei tämä ole mahdollista, eivät lapset voi kuolla päiväkodissa.
Käpy ry
Käpy - Lapsikuolemaperheet ry tarjoaa tukea suruun lapsensa menettäneille mm. vertaisryhmien ja tukipuhelimen muodossa. Tukipuhelin auttaa numerossa 045 325 9595 ja yhdistykseen voi ottaa yhteyttä myös sähköpostitse tuki@kapy.fi.
Anita Karttunen toimii Käpy ry:n hallituksen puheenjohtajana.
Tuona kohtalokkaana päivänä päiväkodissa oli ollut pienempien lasten retken takia poikkeuksellisen vähän henkilökuntaa paikalla. Lastentarhanopettaja oli lähtenyt viemään yhtä lapsista sisälle käymään vessassa, ja ulos oli jäänyt vain harjoittelija lapsia valvomaan.
Akun lisäksi kolme poikaa oli mennyt alapihalle leikkimään seinää vasten nojaavien leikkitelineen osien luokse. Paikka oli sivummalla, ja vielä pensaikon takana. Kielletty leikkipaikka houkutti poikia, jotka olivat lähteneet kiipeämään osia pitkin. Osien kaatuessa pienikokoinen Aku oli jäänyt alle.
Kuolinsyyksi selvisi myöhemmin patologin tutkimuksen jälkeen tukehtuminen.
Lähimmäisten tuki auttoi pahimman yli
Lapsensa menettäneet vanhemmat alkavat helposti syytellä itseään, ja niin teki myös Anita.
– Miten olen voinut olla niin huono äiti, että olen vienyt lapseni sinne aamulla? Eikö intuitioni olisi sanonut, että tänään tapahtuu jotain hirveää? On hurjaa, mistä itsensä syyttely kumpuaa. Varmaan siitä, että äidin ja isän tehtävä on suojella omaa lastaan. Siinä epäonnistuminen on kova paikka.
Anitan mukaan hän ja hänen miehensä Heikki selvisivät tragediasta yli ystävien ja sukulaisten tuella. Ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina kokoajan oli joku, joka istui vieressä, kuunteli ja itki. Myös soittoja ja viestejä tuli läheisiltä paljon.
– Läheisten ja ystävien tuki oli kyllä äärimmäisen tärkeää. Se, että uskaltavat ottaa yhteyttä vaikka eivät osaa mitään sanoakaan. Eihän kellään ole mitään sanoja.
Vaikka Anita puhuu jo tottuneesti 11 vuoden takaisesta tragediasta, ei suru ole koskaan kadonnut. Ensimmäisestä shokista syvä suru on muuttunut hiljalleen helpommaksi sietää. Hän kuvailee matkaa putoamiseksi kuoppaan, josta pääsee sitten vähän nousemaan ennen uutta pudotusta.
Huono itsetunto iski heti, kun raastava suru ensimmäisiä kertoja hieman helpotti.
– Kesti pitkään tajuta, että tapahtuma on oikeasti totta. Aamulla meni kaksi sekuntia aikaa tajuta, että elämä onkin täysin pilalla.
Anita ja Heikki muuttivat lopulta toiselle alueelle, sillä vanhalla asuinseudulla kaikki paikat ja reitit muistuttivat liikaa menetetystä onnesta. Töihin Anita palasi kolme kuukautta onnettomuuden jälkeen. Töistä kotiin tullessa illat menivät itkiessä. Viikonloppuisin pari yritti keksiä tekemistä.
Koti tuntui lohduttoman tyhjältä.
Suru kulkee mukana
Ajan kuluessa helpommat jaksot hengittää muuttuivat kokoajan pidemmiksi.
– Pystyin alkamaan sulkea asian laatikkoon mielessäni niin, että se ei saanut minusta valtaa.
Vaikka surua pystyi hallitsemaan hieman paremmin, oli Anitalla heikkojakin hetkiä. Nähdessään vaaleatukkaisen pojan rattaissa Anitan oli pakko mennä tarkistamaan, ettei kyseessä ollut Aku.
Anita kertoo myös vertaistuen toimineen isona apuna toipumisprosessissa. Kaikkia vastaantulijoita ei voi asialla rasittaa, mutta saman kokeneiden kanssa asiaa pystyi käsittelemään ilman pelkoa siitä, että rasittaa muita liikaan omalla surullaan.
Muutaman vuoden jälkeen suru alkoi muuttua. Nykyisin Anita osaa jo muistella myös kaikkia niitä hyviä aikoja, joita hän sai Akun kanssa viettää. Muistopäivät ovat silti edelleen rankkoja.
– Tänä päivänä suru on kaveri, joka kulkee mukana. Kaipaus ja ikävä on korvannut repivän ja raastavan tunteen.
– Kyllä sen on oppinut, että ei ole paluuta siihen kuplaan missä eli ennen.
Surevan tukemisessa sanoja ei tarvita
Anitalla on myös vinkkejä niille, jotka joutuvat kohtaamaan surevan läheisen. Tärkeintä hänestä on ottaa rohkeasti yhteyttä, vaikka moni kokeekin surevan kohtaamisen hyvin vaikeaksi. Pelkona on, ettei löydä sanoja lohduttaa, mutta Anitan mukaan sanoja ei tarvita.
– Akuutissa tilanteessa tarjoa konkreettista apua, kuten käydä kaupassa tai siivota. Voi esimerkiksi sanoa, että ei todellakaan ymmärrä, miltä toisesta tuntuu, mutta kertoa auttavansa niillä keinoilla miten pystyy.
– On tärkeää olla vain läsnä ja sietää myös sitä, jos toinen ei jaksa puhua. On myös jaksettava kuunnella, asia käydään päässä miljoonia kertoja läpi.
Puolitoista vuotta Akun kuoleman jälkeen Anitalle ja Heikille syntyi poika. Anita kertoo uuden lapsen hankinnan olleen hänelle iso kynnys, johon Heikki hänet ylipuhui.
– Minun täytyi todistaa itselleni, että selviän tästä matkasta ensin. Meillä oli asiat niin hyvin Akun kanssa. Toinen lapsi ei tietenkään voi koskaan korvata toista.