Tutkimus: Kekkonen puolusti laillista yhteiskuntaa poikkeustoimin

Presidentti Urho Kekkosen suorasukainen puuttuminen työmarkkinapolitiikkaan syksyllä 1970 taittoi kärjen kommunistien vallankaappaushankkeelta. Näin toteaa poliittisen historian tutkija valtiotieteiden tohtori Jukka Seppinen uudessa kirjassaan.

Yleislakon uhan leijuessa ilmassa Kekkonen julkisti marraskuun lopulla 1970 SAK:lle ja STK:lle antamansa omat talouspoliittiset ehdotuksensa.

- Pidän Kekkosen työmarkkinat rauhoittanutta UKK-esitystä hyvin tärkeänä ellei ratkaisevana tekijänä, jolla hän sai poliittisen aloitteen käsiinsä, Seppinen huomauttaa.

Kekkonen asettui hänen mukaansa kaikella voimallaan laillisen yhteiskunnan puolustajaksi toimella, joka oli hyvin poikkeuksellinen presidentiltä.

- Kekkonen oli saanut tukea erityisesti STK:n toimitusjohtajalta Päiviö Hetemäeltä. Kekkonen alkoi vakuuttua siitä, että viimeinen pelastusyritys tuli hänen tehtäväkseen, Seppinen toteaa kirjassaan Neuvostotiedustelu Suomessa (Ajatus Kirjat).

Lahottava kansanrintamapolitiikka

Suomen kommunistisen puolueen (SKP), Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelun (KGB) tavoite oli Seppisen mukaan saattaa Suomen työmarkkinat sekasortoon, ajaa Kekkonen nurkkaan sekä siirtää Suomi kommunistien komentoon.

Levotonta syksyä olivat edeltäneet kevään 1970 eduskuntavaalit, joissa kansanrintamahallituksessa mukana olleet puolueet eli SDP, SKDL, TPSL ja keskustapuolue olivat kärsineet murskatappion. Kokoomuksen paikkaluku taas oli noussut 37 paikkaan ja SMP:n peräti 18:aan.

Seppisen mukaan kansanrintamapolitiikka oli 1950-luvun puolivälistä lähtien ollut NKP:n, KGB:n ja SKP keino Suomen valtaamiseksi sisältäpäin, ideologisin ja poliittisin keinoin.

Tämä niin sanottu lahottamisen periaate oli ollut aikanaan myös Kominternillä. Sen virolainen asiamies Leo Johannes Meeritz oli antanut tästä todisteen etsivän keskuspoliisin kuulustelijoille jo vuonna 1940.

- Hän kertoi, että jos venäläiset eivät onnistu valtaamaan Suomea aseellisesti, nämä pyrkivät sotien jälkeen poliittisin keinoin saamaan määräävän aseman Suomen asioista, Seppinen toteaa.

Vuoden 1970 maalisvaalien jälkeen Kekkonen yritti seurata vaalitulosta ja antoi hallitustunnustelijan tehtävät tuolloin ulkopoliittisessa paitsiossa olleen kokoomuksen puheenjohtajalle Juha Rihtniemelle.

Idästä tuli kuitenkin ukaasi, jonka mukaan Rihtniemen pääministeriys aiheuttaisi kriisin. NKP johti Seppisen mukaan Suomen sisäpolitiikkaa keväällä 1970.

Kekkonen havahtui tilanteeseen

Samaan aikaan neuvostoliittolaiset vihjasivat haluavansa uudistaa YYA-sopimusta, vaikka sillä oli vielä viisi vuotta voimassaoloaikaa.

- Silloin uhattiin, että jos Kekkonen ei tee tiettyjä koreografisia kuvioita, sopimusta muutetaan niin, että Suomi menettää mahdollisuutensa puolueettomuuspolitiikkaan ja YYA-sopimuksesta tulee liittosopimus, Seppinen kertoo.

Tässä tilanteessa Kekkosen oli taivuttava, ja vaalituloksesta huolimatta valtaan tuli uudelleen kansanrintamahallitus. Sitä ja sen pääministeriksi nimitettyä Ahti Karjalaista NKP oli Seppisen mukaan halunnutkin.

- Lisäksi NKP:n keskuskomitean kanta oli, että näissä oloissa Suomessa piti aloittaa vallankumouksen valmistelut.

Tässä vaiheessa presidentti Kekkonen oli kuitenkin jo havahtunut ja huomannut, että kommunisteilla oli enemmän toimintaa kuin aikoihin.

- Näin hän on kirjoittanut joihinkin muistiinpanoihin, Seppinen lisää.

Lopulta Kekkonen sai uusittua YYA-sopimuksen muuttumattomana. Lisäksi hän kykeni siirtämään SKP:n/SKDL:n oppositioon maaliskuun lopulla 1971.

- SKP, NKP, Suomen vallankumouksen suunnittelija NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston varajohtaja Aleksei Beljakov ja KGB eivät saaneet Suomea nurin vuosina 1970 ja 1971, Seppinen toteaa.

Tähän samaan kuvioon istuu myös tammikuussa 1973 säädetty poikkeuslaki, jolla Kekkosen toimikautta jatkettiin vuoteen 1978.

- Kekkonen katsoi, että hän ei tässä tilanteessa voinut riskeerata, vaan hänen täytyi jatkaa presidenttinä, Seppinen sanoo.

(MTV3-STT)