Joulukuinen iltapäivä viime vuonna oli harmaa. Odottelimme Satakunnan Kansan toimittajan Harri Aallon kanssa päätöstä Satakunnan käräjäoikeuden ankeassa kansliassa.
Usein rikosjuttujen oikeudenkäynneissä voi aika hyvin ennakoida päätöksen, mutta Auerin tapauksessa vaihtoehdot olivat aidosti auki. Käräjäoikeus saattaisi kallistua yhtä hyvin syyllisyyteen kuin syyttömyyteen, ajattelin tuolloin.
Päätös oli varsin paksu paperinippu. Tuomiolauselmasta oli helppo lukea heti, että Anneli Auer tuomittiin murhasta elinkautiseen. Se ei herättänyt minussa mitään tunteita. Mutta kun seuraavaksi huomasin maininnan äänestysratkaisusta, se hämmensi. Saatoin kirotakin. En muista.
Äänestyspäätös oli oikeastaan se, mitä ennakkoon pelättiin eniten. Siitä sekunnista oli selvää, että juttua puitaisiin taas uudestaan. Satakunnan käräjäoikeuden ratkaisu jäisi vain välipäätökseksi.
Tarkemmin päätöstä lukiessa selvisi sekin, että Auerin syylliseksi katsoneet kaksi tuomaria perustelivat oman kantansa eri tavalla. Yhteistä niille oli se, että kumpikin totesi Auerin olevan ainoa mahdollinen tekijä ja siksi syyllinen. Vähemmistöön jäänyt tuomari ei puolestaan kyennyt sulkemaan mahdollisuutta ulkopuolisesta tekijästä pois.
Tähän mennessä juttua on käsitellyt yhdeksän tuomaria kolmessa eri oikeudenkäynnissä. Heistä neljä on pitänyt Aueria syyllisenä, viisi syyttömänä.
Tapaus ei ole helppo, mutta se kertoo myös karua kieltä koko oikeusjärjestelmästä.
Esimerkiksi poliisi teki rikospaikkatutkinnassa virheitä. Alkuvaiheen tutkinnanjohtaja myös tuomittiin virkavirheestä hänen manipuloituaan esitutkintaa. Keskusrikospoliisin laboratoriokin mokasi, kun se ei tunnistanut oman tutkijansa keskeiseen todisteeseen jättämää dna:ta.