Per ”Sahara” Anderssonin matka koulukodista Ranskan muukalaislegioonaan ja siitä edelleen amerikkalaisten palkkasotureiden rivistöihin vaati jääräpäisen ja kurittoman luonteen, hikeä ja ennen kaikkea verta. Sahara-kirjassa syvennytään raa’an yksityiskohtaisesti siihen, kuinka Helsingin pojasta tuli monen sattuman ja nyrkkitappelun kautta palkkasoturi.
Ei ole maata, jonka multaa vuodattamani veri ei olisi ruokkinut. Ei merta, jonka syvyyteen ei olisi painunut miekan iskuun päättyneitä toiveita. Minä ja kaltaiseni miehet olemme rikkoneet kaikkien uskontojen pyhimpiä arvoja, mutta kelvanneet silti tarvittaessa niiden puolustajiksi. (Per Andersson, Sahara 2019)
Per Andersson syntyi vuonna 1941 ja asui lapsuutensa Helsingin Malmilla. Kun nyrkkeilyä harrastavan Anderssonin kädet eivät pysyneet taskuissa kaduillakaan, haettiin hänet koulukotiin.
Pian nuorukainen karkasi armeijaan. Anderssonin armeijaunelmille näytettiin kuitenkin ovea. Jatkopestistä haaveillut nuorukainen ei sopinut täyttämään suomalaisen sotaväen kiiltäviä saappaita.
Koulukotiin palaaminen ei maistunut. Oli keksittävä jotain muuta. Kun ruotsalainen laiva suuntasi kohti Rotterdamin satamaa, oli siinä yksi työmies enemmän, tuleva palkkasoturi Per ”Sahara” Andersson.
Laivatyöt vaihtuivat legioonaan
Parin kuukauden laivarupeaman jälkeen Andersson lähti ryypiskelemään laivan jäädessä Rotterdamin satamaan. Juoma maistui, ilta venyi ja laiva lähti jättäen taakseen Anderssonin.
Edelleen sotilaan urasta haaveileva Andersson alkoi kysellä ihmisiltä Ranskan muukalaislegioonasta ja pian hän oli jo matkalla kohti Pariisia.
Lue myös: Erikoisartikkeli: Euroopan urheimmat soturit, tuhoisat aavikkorotat ja sitkeät soturimunkit – MTV esittelee kymmenen tarunhohtoista erikoisjoukkoa
Viikon Pariisissa pyörimisen jälkeen Andersson sai osoitteen, joka vei legioonan värväyskeskukseen. Ensimmäiset viikot kuluivat moppi kädessä. Sitten Anderssonille annettiin uusi henkilöllisyys. Anders Léopoldin kotipaikaksi merkittiin Lahti.
Siitä alkoi koulutusjakso, jonka päätteeksi kirjoitettiin viiden vuoden sopimus. Matka kohti Algeriaa, Sidi-Bel-Abbesin koulutuskeskusta alkoi.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen...
"Maanpäällinen helvetti"
– Palvelus alkoi aamun sarastuksessa taisteluradan kiertämisellä. Siitä tuli monille maanpäällinen helvetti. Esteiden oikeaoppista suoritustapaa hierottiin sekä palveluksessa että vapaa-aikana, Andersson kertoo kirjassaan tiukasta harjoittelusta.
Muukalaislegioonan koulutus olikin kova ja monipuolinen: kielikursseja, aseopetusta, lähitaisteluja. Pitkiä täyspakkausmarsseja ei kuitenkaan alokasaikana ollut. Ampumaradalle sotilaat marssivat viikoittain 20 kilometrin matkan.
– Jos joku tuupertui uupumuksesta, ryhmyri jäi hakkaamaan tätä kiväärin perällä kunnes matka jatkui, Andersson muistelee kirjassaan.
Hyväkuntoisena Andersson sai siirron laskuvarjojoukkoihin.
Lue myös: Kiistelty Marokon kauhu Aarne Juutilainen – sotien legenda, joka ei pelännyt kuolemaa
Kipua ja nöyryytystä
Andersson ei ollut tottunut noudattamaan muiden asettamia sääntöjä. Alkoholia runsaasti nauttiva sotamies joutui herkästi hankaluuksiin. Yhden epäonnistuneen ryyppyillan jälkeen häntä syytettiin karkuruudesta ja autovarkausyrityksestä. Andersson joutui alasti eristysselliin.
– Olin mielessäni varautunut pahimpaan, mutta en osannut kuvitellakaan sitä raakuutta, mitä vartijat täällä vankeja kohtaan osoittivat.
Andersson vietti ensimmäiset 20 vuorokautta eristyksessä. Kirjassa Andersson kuvaa päivittäisiä liikuntahetkiä painajaismaisiksi. Kivillä täytetty leipälaukku nostettiin alastoman vangin selkään.
Laukussa oli hihnojen sijasta rautalangat kivun maksimoimiseksi.
– Kerran toisensa jälkeen rautalangat syöpyivät edellisten päivien jälkeensä jättämiin verisiin juoviin.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen...
Kohti Saharaa ja takaisin
Reilun kolmen viikon jälkeen Andersson pääsi eristyksestä pois. Hän tutustui leirin sikalassa itävaltalaiseen vankiin.
Kun vankilajaksolle ei näkynyt loppua, Anderssonin turhautui. Itävaltalaisen tuttavuuden ehdottama vankilapako alkoi kiinnostaa aiempaa enemmän. Paon ajankohdaksi valikoitui siesta, koska vartijat eivät tuolloin olleet valppaimmillaan.
– Marssimme kohti sinisiä siintäviä vuoria taaksemme vilkuillen. Kukaan ei seurannut. Aavikko väreili ympärillämme tulikuumana pätsinä. Vettä meillä oli vain kaksi kenttäpullollista miestä kohti. Tuossa lämmössä se ei ollut paljon, Andersson kertaa kirjassa tuntemuksiaan.
Edessä siintävä Saharan autiomaa ei naurattanut. Marssia jatkettiin väsymyksestä huolimatta. Kun kenttäpullot tyhjenivät, muuttui pakomatka viimeistään taisteluksi elämästä.
Autiosta kylästä löytyi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla kaivo ja matka sai jatkua. Pian miehien tiet erkanivat, sillä heille tuli erimielisyyksiä reitistä. Kun vesi jälleen loppui, kävi Andersson kuoleman porteilla.
Lue myös: Muukalaislegioonaan riittää halukkaita – "Joskus Interpol sanoo, että älkää ottako tuota"
Tuupertunut Andersson heräsi, kun nuori mies kaatoi vettä sotilaan suuhun. Pian uupunut Andersson olikin jo kamelin selässä.
Legioona maksoi karkureista 200 frangin palkkion. Andersson joutui sotatuomioistuimen eteen. Kurikomppania odotti.
– Päivät seurasivat toisiaan toistensa kaltaisina, kovina ja armottomina. Sain sisäistä voimaa ajatuksesta, että mikäli pärjäisin täällä ei täältä päästyäni sellaista paikkaa löytyisikään, jossa en pärjäisi.
Ranskan muukalaislegioonan jälkeen Andersson toimi muun muassa palkkasoturina Kongossa ja Espanjassa muukalaislegioonassa.
Lähde: Sahara: Palkkasoturi Per Andersson. Petri Sarjanen. Lind & Co, 2019.