Olen tavannut sanoa, ettei urheilu johda yhteiskunnallisia kulkuja, se pikemminkin vain seurailee niitä. Useimmat erilaiset ilmiöt ajan myötä valuvat yhteiskunnan puolelta urheiluun.
Olen niin ikään sillä kannalla, ettei urheiluun pidä sekoittaa politiikkaa määräänsä enempää.
Juuri nyt näyttää siltä, että erilaiset globaalit jännitteet alkavat heijastua urheiluun kiihtyvällä tahdilla.
Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump tekee identiteettipolitiikaksi kutsuttua sisäpolitiikkaansa USA:n ammattilaisurheilu vipusimenaan. Venäjä vuorostaan on joutunut eräänlaiselle kansainvälisen huippu-urheilun tarkkailuluokalle luokattoman antidopingtoimintansa tähden. Venäjän on tulkittu, eikä syyttä, syyllistyneen valtiojohtoiseen dopingiin eikä riittävää korjausliikettä tunnu tulevan.
Tosin ei voi välttyä pohdiskelulta, että Venäjän kovistelulla dopingkysymyksessä on yhteys Venäjän valtion teutarointiin Krimillä. Toki kyseessä voi olla myös ajallinen yhteensattuma. Oli miten oli, globaalit poliittiset kulut risteilevät kiihtyen urheilun piirissä.
Espanjassa futisseura FC Barcelona on ollut jo kauan keskeinen osa katalonialaista identiteettiä. Ei ole täysin mahdotonta, että ihan näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa Barca pelaa jotain muuta sarjaa kuin La Ligaa. Se olisi ennenkuulumatonta!
Maailman sivu urheilua on käytetty hyväksi mitä erilaisimmissa poliittisissa prosesseissa. Urheilun kyky suojella itseään on perin vajavainen. Filosofisesti ilmaisten: urheilulla ei ole kieltä, jolla se voisi osallistua politiikkaan, kieltäytyä politiikasta, eikä urheilu itsessään saa otettua poliittisia kantoja hyvässä eikä pahassa.
Suomi paitsi ensin juostiin maailmankartalle, myös sittemmin jaettiin sietämättömällä tavalla kahtia poliittisessa urheilumielessä SVUL:iin ja TUL:iin. Käytännössä SVUL ja TUL tarkoittivat sitä, ettei määrätyillä tytöillä ja pojilla ollut lupa urheilla määrättyjen tyttöjen ja poikien kanssa. Siinä tehtiin silkkaa pahaa ihmisille urheilun idean kustannuksella. Urheilun on määrä yhdistää eikä erottaa ihmisiä.