Sihvonen: Venäjä, doping, talviolympialaiset ja pienimmän riesan tie

Olen niin ikään sillä kannalla, ettei urheiluun pidä sekoittaa politiikkaa määräänsä enempää.

Juuri nyt näyttää siltä, että erilaiset globaalit jännitteet alkavat heijastua urheiluun kiihtyvällä tahdilla.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump tekee identiteettipolitiikaksi kutsuttua sisäpolitiikkaansa USA:n ammattilaisurheilu vipusimenaan. Venäjä vuorostaan on joutunut eräänlaiselle kansainvälisen huippu-urheilun tarkkailuluokalle luokattoman antidopingtoimintansa tähden. Venäjän on tulkittu, eikä syyttä, syyllistyneen valtiojohtoiseen dopingiin eikä riittävää korjausliikettä tunnu tulevan.

Tosin ei voi välttyä pohdiskelulta, että Venäjän kovistelulla dopingkysymyksessä on yhteys Venäjän valtion teutarointiin Krimillä. Toki kyseessä voi olla myös ajallinen yhteensattuma. Oli miten oli, globaalit poliittiset kulut risteilevät kiihtyen urheilun piirissä.

Espanjassa futisseura FC Barcelona on ollut jo kauan keskeinen osa katalonialaista identiteettiä. Ei ole täysin mahdotonta, että ihan näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa Barca pelaa jotain muuta sarjaa kuin La Ligaa. Se olisi ennenkuulumatonta!

Maailman sivu urheilua on käytetty hyväksi mitä erilaisimmissa poliittisissa prosesseissa. Urheilun kyky suojella itseään on perin vajavainen. Filosofisesti ilmaisten: urheilulla ei ole kieltä, jolla se voisi osallistua politiikkaan, kieltäytyä politiikasta, eikä urheilu itsessään saa otettua poliittisia kantoja hyvässä eikä pahassa.

Suomi paitsi ensin juostiin maailmankartalle, myös sittemmin jaettiin sietämättömällä tavalla kahtia poliittisessa urheilumielessä SVUL:iin ja TUL:iin. Käytännössä SVUL ja TUL tarkoittivat sitä, ettei määrätyillä tytöillä ja pojilla ollut lupa urheilla määrättyjen tyttöjen ja poikien kanssa. Siinä tehtiin silkkaa pahaa ihmisille urheilun idean kustannuksella. Urheilun on määrä yhdistää eikä erottaa ihmisiä.

Huippu-urheilun totuus on karmea, mitä tulee dopingiin. Silti, urheilun autonomian tähden, olen sillä kannalla, ettei Venäjää pitäisi nyt ahdistaa nurkkaan urheiluperheessä. Ymmärrän, että talviolympialaiset ovat oiva konsti kiristää venäläisiä d-kysymyksen kuntoon laittamisessa. Tosin hinta, jonka urheilu venäläisen urheilun kurmoottamisesta voi joutua maksamaan, on luultavasti liian kova. Pahimmillaan käy niin, että urheilu tempaistaan mukaan valtioiden väliseen valtapolitiikkaan.

Asetelman tekee keljuksi vieläpä se, ettei kenestäkään tai mistään maasta ole heittämään urheilun piirissä ensimmäistä kiveä kohti Venäjää. Ehkäpä venäläiset vehkeilivät aineiden kanssa järjestelmällisesti ja rakenteellisesti, muttei se sinänsä tee muiden viekkaampia konsteja sen hyväksyttävämmäksi.

Olympialaisten historiaa värittävät erilaiset boikotit. Etenkin suurboikotit Moskovan (1980) ja Los Angelesin (1984) kisoissa muistuttavat meitä ikävästi ajasta, jolloin politiikka marssi härskisti sisään urheiluun. Nyt Venäjän dopingkysymys on sikäli konstikkaampi, että oraalla olevan sekaannuksen vaikuttimia tuntuu olevan sekä urheilun piirissä että politiikan puolella.

Toki asetelma on visainen. Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) on ajanut itsensä ahtaaseen rakoon. Se toimi liian väljästi, kun se jätti venäläisten urheilijoiden osallistumisluvasta päättämisen kansanvälisille lajiliitoille Rion kesäolympialaissa. Nyt KOK löytää edestään sen, minkä se taakseen jätti.

Pelipöydällä on tavallaan kaksi isoa ulottuvuutta. Yhtäältä kyse on KOK:n ja ylisummaan huippu-urheilun uskottavuudesta; toisaalta on vaara, että urheilu joutuu lastuksi kansainvälisen politiikan laineille, nimittäin on varmaa, ettei Venäjä ota tilannetta urheilukysymyksenä, se pyöräyttää asian valtiopoliittiseksi kysymykseksi.

Olisin taipuvainen tässä kohtaa valitsemaan sittenkin urheilun kannalta pienemmän riesan tien. Riutukoon urheilu pitkittyvän urheilemisen puhtauteen kiinnittyvän uskottavuusongelmansa kanssa, kunhan politiikan pitkä karvainen käsivarsi pidetään loitommalla.