Kirja-arvio: Valta urheilua sätkyttämässä

Nobel-kirjailijan urheisufanisyyllisyys

Mikä saa Nobel-kirjailijankin juuttumaan tuntikausiksi television ääreen katsomaan krikettiä ja tuntemaan syyllisyyttä siitä, että aikaa voisi paremminkin käyttää. Sanopa se. Todettakoon, että kyseessä on useimmiten mies, tässä kirjassa ja oletettavasti myös muutenkin.

Olisinkin mielelläni lukenut oman esseen vallan ja naisten suhteesta urheilussa, se kun on ollut kieltojen, rajoitusten, pelkojen, vähättelyn ja lopulta naisten vakavasti otettavuuden tositarina. Naiset kuuluvat siihen suureen urheilijajoukkoon, joka ei koostu heteroista valkoihoisista miehistä.           

Pelttari kirjoittaa myös median ja urheilun symbioosista.

Se alkoi pikku hiljaa 1900-luvun alkupuolella. Sähköinen viestintä – radio erityisesti – mullisti urheilun suoran läsnäolon ja toi sitä urheileville kansakunnille merkittävämmäksi. Sitten tuli televisio, ja digimaailma vain luo lisää urheiluähkyä ja suurten lajien mammuttimaisuutta.

Ja kun ennen media tuli lajien luokse, nyt lajit sopeutuvat mediaevoluutioon mukautumalla. On esimerkiksi erittäin lyhyiden matkojen hiihtoa, ja pitkiä juoksu- ja kävelymatkoja vähennetään.

Urheilijoiden pukeutumista eivät enää sanele siveysopit, vaan kamerakulmat. Kisa-areenoilla kymmenet kamerat vangitsevat hienosti suorituksia hidastuksineen, ja erityisesti naisten treenattuja takapuolia.

Rasismi ja aktivismin nousu

Paavo Nurmi, Berliinin olympialaiset, Münchenin terrori-isku, Muhammad Ali, Meksikon protestiolympialaiset 1968. Kaikki tuttuja vuosikymmenien varrelta. Niistä Pelttari kirjoittaa.

1968 palkintopallilla mustahansikkaista nyrkkiään näyttäneiden pikajuoksijoiden Tommie Smithin ja John Carlosin elämäntarinat tuovat esiin urheilun vastenmielisen rasismin, jota urheilijoiden, monien järjestöjen ja yhä useampien seurojenkin aktivismi haluaa kitkeä.

Pelttari kirjoittaakin myös tästä uudesta, urheilijoiden subjektiivista ja yhteiskunnallisesti ajattelevaa ja toimivaa roolia esiin tuovasta ilmiöstä, joka on erittäin tervetullut. Essee tosin jää mielestäni kirjan hajanaisimmaksi.

Reiluus, rehtiys, kisakumppanin kunnioitus ja paras voittakoon ovat periaatteessa urheilun ytimessä. Niin pitääkin.

Käytännössä tasa-arvo, erilaiset vähemmistöt, ihmisoikeudet ja urheilijan valta määritellä itseään rahan ja poliittisen vallan ulkopuolella erityisesti stadionien kisavalojen loisteessa ovat jääneet ylevien periaatteiden jalkoihin.

Suoranainen syrjintä politiikasta ihonväriin on erottamaton osa urheilun historiaa. Ja urheilun jos minkä piti olla pohjimmiltaan leikkiä.     

Hitlerin talvi- ja kesäkisat

Jos ei usko, kannattaa lukea muistutuksena Adolf Hitlerin Saksan urheilupolitiikasta ja propagandasta, sillä etenkin jälkimmäistä yhä surutta käytetään urheilun alistamiseen epädemokraattisten johtajien ja hallintojen hyväksyttämiseksi.

On onneksi niin, että isot kisat poliittisen pönötyksen jalustana kohottavat yhä enemmän kyseenalaistavia kulmakarvoja. Ja kuka ne maksaa? Veronmaksajat, ja alistetut siirtotyöläiset selkänahastaan.

Berliinin olympialaiset on ehkä klassisin esimerkki urheilusta ja politiikasta.

Näihinkin kisoihin kohdistui boikottivaatimuksia, mutta lopulta uskottiin lapsellisesti, että kisat osaltaan muuttaisivat Hitlerin Saksaa. Toisin kävi. (Miten Pekingin kesäkisat? Ei se Kiina pahus ole avautunutkaan…) Suomi ja Benito Mussolinin Italia vastasivat nopeimmin ”kyllä” kisakutsuun. Tätä asiaa ei ole kauheasti tuotu esiin kansallisessa urheilukerronnassa.

Hitleriä tuki myös onnistunut talviolympialaisrupeama Garmisch-Partenkirchenissä talvella 1936.

Onnistuneet kisat päättyivät 16. helmikuuta. Seuraavassa kuussa Hitler lähetti muutama tuhat sotilastaan demilitarisoidulle Reininmaalle. Operaationa pieni, vallankäyttönä ja sen näyttönä huomattavasti suurempi.

Urheilu on liian suurta jätettäväksi vain poliitikoille, koska he pilaavat sen hengen. Urheilu tarvitsee unilukkareita ja ikävistä asioista muistuttajia, olkoon kyse sitten itse aktiiviurheilijoista, tai vaikka ajankohtaiesta esseekokoelmasta.