Sarin mies kuoli hänen syliinsä: "On vaikea opetella elämään yksin"

Sarin aviomiehen kuolemasta tulee kuluneeksi maaliskuussa kaksi vuotta. Sarin mies kuoli tuolloin vain 55-vuotiaana kotonaan.

Kello oli 23, kun Sari kuuli kolahduksen toisesta huoneesta. Hän meni tarkistamaan, mitä oli tapahtunut ja löysi miehensä lattialta lyyhistyneenä.

– Mieheni oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Soitin heti apua, Sari kertoo.

Sari on ammatiltaan hoitaja, ja yritti heti tilanteen huomattuaan myös itse alkaa elvyttää miestään.

– Yritin antaa ensiapua. Hän olikin siihen asti jopa elossa, kunnes ambulanssi tuli.

Sari kiittää hätäkeskuksen neuvojia, sillä häntä oli hyvin rauhallisesti neuvottu toimimaan oikein. Ensiapuhenkilökunta yritti elvyttää Sarin miestä, mutta tuloksetta.

–Jossain vaiheessa huomasin, että hän oli pissanut alleen, joka tarkoitti sitä että hänen elintoimintonsa olivat lakanneet. Sydänkäyrä näytti viivaa ja hän oli jo menehtynyt, Sari muistelee.

Sarin mies oli kuollut aivoverenvuotoon. Hänellä oli myös takanaan sydänsairautta ja yleistä huonokuntoisuutta.

Ystävät tukena

Miehen kuolleeksi toteamisen jälkeen poliisit tarjosivat kriisihenkilöä Sarin luo asuntoon, mutta Sari sanoi, ettei tarvitse ketään jäämään.

– Kun mieheni kuoli, ensimmäinen reaktioni oli, etten oikein tajunnut sen olevan totta. Jäin yksin odottamaan ruumiin kanssa, koska luulin että pärjään, mutta se oli väärä luulo. Olin aivan shokissa, rupesin pesemään pyykkiä ja siivoamaan. Sitten ymmärsin soittaa ystävilleni.

Sari kertoi olleensa erittäin hyvin tuettu ja ystävien ympäröimä ainakin kuukauden miehen kuoleman jälkeen.

–Valvoin tapahtuman jälkeen pari vuorokautta, koska en pystynyt nukkumaan. Minulla oli onneksi koko ajan joku paikalla kanssani ,enkä ollut yksin, Sari muistelee.

– Unohdin itseni, unohdin mitä oli tapahtunut, unohdin kaiken. Unohdin peseytymisen ja syömisen, ja onneksi ystävät passittivat, että nyt menet suihkuun.

Yksinäisyys pahinta

Sarilla ja aviomiehellä ei ollut yhteisiä lapsia, mutta heillä oli uusioperhe, johon kuului miehen edellisen liiton kaksi teini-ikäistä poikaa ja Sarin edellisen liiton oma aikuinen poika. Miehen äkillisen kuoleman koittaessa Sari jäi kuitenkin surun kanssa aivan yksin, koska ei sen jälkeen ollut missään tekemisissä miehen aiemman perheen tai vanhempien kanssa.

– Emme ole mieheni poikien kanssa koskaan jutelleet mieheni ja heidän isänsä kuolemasta. Se olisi varmaan ollut hyvä juttu. Olisi ollut varmaan helpompi jos nämä pojat, heidän äitinsä ja mieheni vanhemmat ja minä olisimme saaneet surra yhdessä, Sari tuumaa.

Sari sanoo shokin hälvenneen ja surun tulleen pikkuhiljaa. Pahat ajat alkoivat vasta hautajaisten ja perunkirjoitusten jälkeen.

– Pahin suru tuli syksyllä, vasta puolen vuoden päästä. Ensimmäinen vuosi oli se kamalin. Pahinta oli totaalinen yksinäisyys ja se, ettei kukaan enää yhtäkkiä odottanut ja kysellyt menemisiä ja tekemisiä. Silloin minulle tuli itku ja katkeruus elämään. Oli kamalaa herätä yksin ja syödä yksin. Toisen läsnäolo loppui kuin seinään.

Myös ensimmäiset juhlapyhät yksin ottivat koville

– Miehen lapset olivat 14- ja 16-vuotiaita ja he menivät äidilleen. Jäin ulkopuolelle, heillä oli tietenkin aivan oma elämänsä, Sari sanoo.

Sari kertoo kokeneensa myös itsetuhoisen vaiheen.

– Kyselin ensin itseltäni, että miksi minunkaan pitäisi enää elää. Sitten ajattelin, että minulla on poika, jonka takia minun täytyy jaksaa, Sari kertoo. Masennuksesta huolimatta Sari ei turvautunut lääkkeisiin.

– Suru on tarkoitettu surtavaksi, en ainakaan itse halua turruttaa sitä millään lääkkeillä. Mieluummin olen töissä ja ihmisten parissa.

Poikkeuksellisen paljon kuolemaa

Sarin veli kuoli vuonna 2008, isä vuonna 2002 ja äiti jo 1980-luvulla. Hänellä ei ole enää muita lähiomaisia jäljellä kuin oma 23-vuotias poika.

– Olen yllättynyt, miten heikko ihminen onkaan. Luulisi, että kuolemaan tottuu jos sitä kokee paljon lähellään. Elämässäni on ollut vaikka mitä kauheutta ruumiintunnistamistilanteista lähtien. Mutta luulen että aviopuolison ja lapsen menettäminen ovat sitten kyllä ne kauheimmat asiat elämässä, Sari miettii.

Sari on nähnyt kuolemaa myös työnsä kautta, mutta ei sekään ollut valmistanut puolison menetykseen.

– Olen itse hoitaja ja kohtaan työssäni paljon kuolemaa. Ihmiset ehkä ajattelivat, että kestän paljon kun olen hoitoalan ihminen. Mutta kun mies kuoli kerralla käteen, se oli hirveän traagista.

Elämä jatkuu

Vuoden kuluttua kuolemasta olo alkoi jo vähän helpottaa. Sari aloitti tuolloin uudet opinnot ja meni kokopäivätöihin hoitoalalle.

– Täytin tyhjiötä töillä ja opinnoilla ja hukutin niihin yksinäisyyteni. Aina kun olin työssä ja opiskelin, oli hyvä olla, mutta yksin ollessa kaikki sitten suru tuli mieleen.

Sari ja mies olivat olleet aviossa vain viisi vuotta, koko ajan hyvin tiiviisti yhdessä. Hänen edellinen liittonsa kesti yli 20 vuotta, eikä Sari ole aiemmin elänyt yksin.

– Kun on kauan ollut parisuhteessa, niin sen jälkeen on vaikeaa opetella yksin elämään. Vieläkään en laita ruokaa vain itselleni.

Sari on tapaillut jo miestä, mutta aivan ystäväpohjalta.

– En pysty vielä muuhun, niin kauan kuin suru on itsensä kanssa selvittämättä. Vasta sitten voin aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta en ole katkera, kyllä minä haluan elää vielä, olenhan vasta 47-vuotias. Vaikka liitto oli minulle toinen, uskon vielä löytäväni jonkun ihanan miehen. Ei minua ole luotu yksin elämään, Sari tuumaa.

– Jotkut sanovat että toipuminen kestää kolme vuotta, mutta itse en ole ajatellut mitään aikaa, menen tunteen mukaan.

Sari sanoo saaneensa apua myös kirkosta, työnteosta ja vertaistuesta. Sari on liittynyt Nuoret Lesket ry:hyn ja on ollut erittäin tyytyväinen sen toimintaan.

– Moni on siellä kokenut saman. Haluaisin päästä juttelemaan surua pois ja lopettaa jo suremisen. Niin, että se ei enää olisi päivittäistä.

Ikävä ei lähde pois

Sari kaipaa ja ajattelee miestään vieläkin joka ikinen päivä. Ikävää ei saa pois, vaikka Sari kokee menetyksen jo tulleen osaksi hänen elämäänsä.

– Mieheni oli 55-vuotias, liian nuori luopuakseen elämästä. Eniten on ikävä yhdessä tekemistä ja yhdessäoloa. Kaipaan sitä toista ihmistä vierelle.

Hyvät hetket ja muistot antavat voimavaroja uuteen.

Sari uskoo, että läheisen äkillinen ja odottamaton kuolema on tietyllä tavalla rankempaa kuin se, että läheinen menehtyisi pois pitkällisen sairauden uuvuttamana.

– Kun läheisellä on sairaus, joka tiedostetaan, niin silloin voi tavallaan itseään esivalmistella. Jos mieheni kuolintavassa oli jokin hyvää, niin se, että sain olla hänen vierellään kun hän menehtyi. Hän kuoli kotiin, eikä minnekään piuhoihin ja putkiin.

– Eikä minulle ole tunnetta, että meillä olisi jäänyt jotain sanomatta toisillemme. Olin kuitenkin läsnä kun hän kuoli.

Studio55.fi/ Annimari Pasanen

Kuvat Colourbox.com, Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.

Uudelleen avioituneet lesket ovat onnellisia

Sodan erottama aviopari löysi toisensa 60 vuoden jälkeen

Syöpä vei puolisot – Marja-Leena ja Martti löysivät toisensa kuusikymppisinä netistä