Sairaanhoitajaopiskelija Maija Mäkinen halusi Namibiaan täysin Suomesta poikkeavan hoitokulttuurin takia.
Maija Mäkinen halusi päästä Suomen syksyä pakoon jonnekin lämpimään. Aiemmin lähihoitajaksi valmistunut Mäkinen opiskelee viimeistä vuottaan sairaanhoitajaksi ammattikorkeakoulussa, joten ulkomaille oli luontevaa lähteä suorittamaan pakollinen harjoittelu.
– Halusin paikkaan, jossa hoitokulttuuri on täysin erilainen kuin Suomessa, Mäkinen kertoo.
Mäkinen päätti lähteä kolmeksi kuukaudeksi Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin. Harjoitteluun Katuturan sairaalassa kuului työskentelyä teho-osastolla, synnytysosastolla, ensiavussa ja HIV-klinikalla. Suomessa sairaanhoitajakoulutukseen ei kuulu harjoittelu synnytysosastolla, joten Mäkinen kokee itsensä etuoikeutetuksi.
– Mieleenpainuvinta oli päästä leikkaamaan napanuora poikki. Suomessa en olisi luultavasti päässyt myöskään hoitamaan vastasyntyneitä enkä ottamaan verikoetta HIV-positiiviselta potilaalta, hän kertoo.
– Synnytysosastolla kulttuurisokkeja tuli paljon. Jos pariskunta ei ole naimisissa, lapsen isällä ei ole mitään asiaa synnytysosastolle. Yhtäkään miespuolista henkilöä en tavannut osastolla naista tukemassa. Tunteita sairaalassa ei juuri näytetty. Koskettavaa oli seurata tuoreita äitejä, jotka eivät lainkaan iloinneet uudesta tulokkaasta. Namibiassa lapsen saaminen ei aina ole toivottua, saati suunniteltua. Monille se tietää lisää vastuuta ja taloudellisia huolia. Abortti on lisäksi lailla kielletty.
Syli ja halaukset tärkeitä
Sairaalan lisäksi Mäkinen työskenteli hyväntekeväisyysvaroin ylläpidettävässä Home of Good Hopessa, paikassa, jossa autetaan slummialueen lapsia. Päivittäin siellä käy satoja lapsia, joista osalle tarjottavat ruoka, mehu ja vitamiinipilleri ovat päivän ainut ateria. Mäkinen muun muassa jakoi ruokaa, tiskasi ja hoiti lasten haavoja.
– Eniten lapset kaipasivat syliä ja halauksia, ja niitä siellä annettiin yllin kyllin. Lapset olivat iloisia, kiitollisia ja ystävällisiä, koska heillä ei ole tietoa paremmasta. Lasten kekseliäisyys oli ihailtavaa. He pelasivat jalkapalloa ilman kenkiä lasinsirujen ja hiekkapölyn keskellä ja keksivät leikkikaluja vanhoista polkupyörän vanteistakin, Mäkinen kertoo.
