Kasvoin aikakautena sekä kulttuurikehyksessä, jossa taiteen tekemiseen kuului olennaisena osana tuska: piinaavaa ja loputonta harjoittelua, yritystä ja erehdystä, ankaraa riittämättömyyden painia, ajoittaista epäilyä omasta missiosta, syvällisen ilmaisun ja itsetutkistelun vaatimusta, keskusteluja ja väittelyitä taiteen merkityksestä ja tekemisen oikeutuksesta, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Ei otettu kevyesti, edes alkoholia. Ajatus, että joku itseään arvostava taiteilija menisi johonkin viihteelliseen produktioon, saati sitten mainokseen huoraamaan oli täysin poissuljettu. Tai jos meni, oli kunnioitus kollegoiden keskuudessa kuopattu.
Tämä oli tilanne vielä 80-luvulla, vaikka yhteiskunnassa rehotti juppikulttuuri ja makeileva statuksen näyttäminen raivasi tieltään nukkavierut kommarit.
Naaman kulumista pelättiin kuin ruttoa
Viihdetaiteilijat valtasivat pikkuhiljaa tv-ruudun, näyttelijät ja muusikot etunenässä. Jopa arvostetut "tosi-taiteilijat" antautuivat viihteen syleilyyn. Se sallittiin, jos ja kun repussa oli riittävästi uskottavuutta ja "kevyen ja vakavan" tekeminen pysyi tasapainossa. Kuitenkin pelättiin naaman kulumista kuin ruttoa.
Kun ahkeraan pyörinyt mainos kerrytti hetkellisesti esiintyjänsä pankkitiliä, tyhjensi se samalla kalenterin pahimmassa tapauksessa vuosiksi. Kunnes "mainosnaama" vaipui unholaan ja hänelle suvaittiin uusi tuleminen "oikeiden töiden" kynnettävässä pellossa.
Pikkuhiljaa asenneilmasto lauhtui. Syntyi lentävä lause: "Itken matkalla pankkiautomaatille." Eli on ok tehdä työtehtävä, jota ei voi parhaalla tahdollakaan nimittää taiteellisesti tai muutenkaan mielekkääksi, mutta jolla maksaa laskut. Eli tehdään pois vaan eikä mietitä. Ei ole varaa nirsoilla.