Kasvoin aikakautena sekä kulttuurikehyksessä, jossa taiteen tekemiseen kuului olennaisena osana tuska: piinaavaa ja loputonta harjoittelua, yritystä ja erehdystä, ankaraa riittämättömyyden painia, ajoittaista epäilyä omasta missiosta, syvällisen ilmaisun ja itsetutkistelun vaatimusta, keskusteluja ja väittelyitä taiteen merkityksestä ja tekemisen oikeutuksesta, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Ei otettu kevyesti, edes alkoholia. Ajatus, että joku itseään arvostava taiteilija menisi johonkin viihteelliseen produktioon, saati sitten mainokseen huoraamaan oli täysin poissuljettu. Tai jos meni, oli kunnioitus kollegoiden keskuudessa kuopattu.
Tämä oli tilanne vielä 80-luvulla, vaikka yhteiskunnassa rehotti juppikulttuuri ja makeileva statuksen näyttäminen raivasi tieltään nukkavierut kommarit.
Naaman kulumista pelättiin kuin ruttoa
Viihdetaiteilijat valtasivat pikkuhiljaa tv-ruudun, näyttelijät ja muusikot etunenässä. Jopa arvostetut "tosi-taiteilijat" antautuivat viihteen syleilyyn. Se sallittiin, jos ja kun repussa oli riittävästi uskottavuutta ja "kevyen ja vakavan" tekeminen pysyi tasapainossa. Kuitenkin pelättiin naaman kulumista kuin ruttoa.
Kun ahkeraan pyörinyt mainos kerrytti hetkellisesti esiintyjänsä pankkitiliä, tyhjensi se samalla kalenterin pahimmassa tapauksessa vuosiksi. Kunnes "mainosnaama" vaipui unholaan ja hänelle suvaittiin uusi tuleminen "oikeiden töiden" kynnettävässä pellossa.
Pikkuhiljaa asenneilmasto lauhtui. Syntyi lentävä lause: "Itken matkalla pankkiautomaatille." Eli on ok tehdä työtehtävä, jota ei voi parhaalla tahdollakaan nimittää taiteellisesti tai muutenkaan mielekkääksi, mutta jolla maksaa laskut. Eli tehdään pois vaan eikä mietitä. Ei ole varaa nirsoilla.
Aika tervettä siis. Toimeentulon ja ahkeruuden aspektista. Samalla mammonan kartuttamisesta tuli menestyksen mittari, ei ainoastaan yhteiskunnassa yleisesti vaan myös taiteen tekijöiden parissa.
Nyt näkyvyys korvaa laadun
Missä olemme nyt? "More is more"-maailmassa. Mitä enemmän naama näkyy, sen enemmän se näkyy. Se pelätty "huoraaminen" onkin yhtäkkiä edellytys menestykselle.
Näkyvyys korvaa laadun. Ketään ei kiinnosta joku aikansa elänyt uskottavuus ja jotain syvällisempää sanomaa tai traditioita piipittävät reppanat, homehtukoon kilpaa tunkkaisiin taideinstituutioihinsa.
Ei ole aikaa pitkille prosesseille ja kehityskaarille. Nyt vaan äkkiä mulle tänne kaikki. Mieluiten pystymetsästä. Lauletaan kilpaa, improtaan kilpaa, selviydytään kilpaa, paneskellaan kilpaa ja pudotetaan kilpaa. Kunnes yleisö saa tarpeekseen ja oikeasti pudotaan vihreältä ja liian nopeasti kasvaneelta hennolta oksalta.
Nyt moni ajattelee, että kolumnistilta menee puurot ja vellit sekaisin. Että aina on ollut viihdettä ja sitten sitä vakavasti otettavaa taidetta, korkeakulttuuria, josta mattimeikäläiset ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Että kulttuuri käsittää molemmat.
Totta. Ja hyvä niin. Laadukas viihde on arvokasta. Naurun avulla voi käsitellä tärkeitä, kipeitäkin asioita. Mutta valitettavasti kaikkialta tunkeva luokaton wannabe-pikakulttuuri on ajallemme ominaista.
Erityisammattitaito saneerataan ulos ja korvataan "somevaikuttajilla". Nopeasti vilkaistuna saattaa jälki vaikuttaa tuoreelta ja mainiolta, mutta entä kun kuukaudet ja vuodet vierivät? Koulutettu ja kokenut ammattilainen pystyy nojaamaan traditioon, harkitusti rikkomaan sitä ja luomaan elämyksiä, jotka ovat monikerroksisia ja kestävät aikaa. "Pikapano" saattaa räjäyttää pankin kerran, muttei toimi jatkumona.
Kiireellä ja vasurilla tulee helppoheikkejä
Kiinnostavaa on myös seurata, mitä termistöä käytetään ja missä yhteyksissä. Kun omassa nuoruudessani käytettiin adjektiiveja rohkea, voimakas, inspiroiva, puhuttiin ihmisen karismasta, joka oli väkevöitynyt ominaislaatuunsa tekemisen ja taistelun kautta. Nyt samaisiin adjektiiveihin törmää somen kehopositiivisuutta nostattavissa kuvissa.
Koska normaaleista asioista, kuten selluliitista ja vatsakummusta on tullut mittari rohkeudelle? Sinänsä on tervettä, että halutaan purkaa keinotekoiset ja sairastuttavat kriteerit siitä, millainen keho on hyväksyttävä. Mutta samalla vahvistetaan ongelmallista asetelmaa, jossa rohkeus liitetään ulkomuotoon ja laatu näkyvyyteen.
En väitä, että viihteen tekeminen olisi helppoa ja kevyttä. Ei ole. Samat tuskat ja taistelut kuuluvat niin komedian kuin draamankin synnytykseen. Lisäksi hauskuuttaminen vaatii ehdotonta tarkkuutta ajoituksessa.
Mutta kun tehdään laiskasti ja vasurilla tai liialla kiireellä, tulee helppoheikkejä. Ennen heidät löysi torilta myymästä rukkasia, tänään he pursuavat olohuoneeseemme avattuamme television.