Moni suomenruotsalainen pahoitti mielensä, kun kansainvälisesti yhdestä menestyneimmistä taiteilijastamme, Helene Schjerfbeckistä, kertova elokuva toteutetaan täysin suomenkielisenä. Taiteilija kun oli täysin ruotsinkielinen, kuten moni taide-eliittiin kuulunut aikalaisensa, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Mielensä pahoittaminen meni jopa sellaisiin mittasuhteisiin, että taidehistorioitsija kehotti boikotoimaan tulevaa elokuvaa. Hän kokee suomea puhuvan Schjerfbeckin kulttuurisena omimisena. Tämä on kohtuutonta, suorastaan älytöntä, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Toki olisi hienoa, mikäli elokuvan Helene puhuisi ruotsia. Mutta maailman sivu on tehty fiktiota - elokuvia, kirjoja ja näytelmiä kiinnostavista, historiallisesti merkittävistä hahmoista, suurnaisista -ja miehistä, eikä kieli suinkaan ole aina ollut päähenkilön äidinkieli.
Onko kaikki tämä kulttuurista omimista? Olisiko Waltarin pitänyt jättää Sinuhe kirjoittamatta? Olisiko Milos Formanin pitänyt jättää Amadeus-elokuva tekemättä?
Poliittisella korrektiudellakin pitää olla rajat
Kulttuurisen omimisen käsite syntyi USA:sta ja löysi Euroopan kautta myös Suomeen. Toisesta kulttuurista luvatta otettu henkinen pääoma tai esine ovat kulttuurista omimista, mikäli väestöryhmä on sorrettu tai muulla tavoin erityisen herkkä. Lähes mikä tahansa voi olla kulttuurista omimista: musiikki, tanssi, ruoka, lääketiede, uskonnolliset symbolit, kieli, jopa intonaatio.
Suomalaisena on haastavaa asettua amerikkalaisten henkiseen ilmastoon. Historian paino on musertava, alkuperäiskansojen raaka kohtelu sekä rasismi ovat nostaneet tarpeen suojeluun ja turvaan sekä asenteiden ravisteluun.