Mainos

Raakel Lignellin kolumni: Mielensäpahoittajat asialla – eikö Helene Schjerfbeck saisi puhua suomea? "Tämä on suorastaan älytöntä"

Moni suomenruotsalainen pahoitti mielensä, kun kansainvälisesti yhdestä menestyneimmistä taiteilijastamme, Helene Schjerfbeckistä, kertova elokuva toteutetaan täysin suomenkielisenä. Taiteilija kun oli täysin ruotsinkielinen, kuten moni taide-eliittiin kuulunut aikalaisensa, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.

Mielensä pahoittaminen meni jopa sellaisiin mittasuhteisiin, että taidehistorioitsija kehotti boikotoimaan tulevaa elokuvaa. Hän kokee suomea puhuvan Schjerfbeckin kulttuurisena omimisena. Tämä on kohtuutonta, suorastaan älytöntä, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.

Toki olisi hienoa, mikäli elokuvan Helene puhuisi ruotsia. Mutta maailman sivu on tehty fiktiota - elokuvia, kirjoja ja näytelmiä kiinnostavista, historiallisesti merkittävistä hahmoista, suurnaisista -ja miehistä, eikä kieli suinkaan ole aina ollut päähenkilön äidinkieli.

Onko kaikki tämä kulttuurista omimista? Olisiko Waltarin pitänyt jättää Sinuhe kirjoittamatta? Olisiko Milos Formanin pitänyt jättää Amadeus-elokuva tekemättä?

Poliittisella korrektiudellakin pitää olla rajat

Kulttuurisen omimisen käsite syntyi USA:sta ja löysi Euroopan kautta myös Suomeen. Toisesta kulttuurista luvatta otettu henkinen pääoma tai esine ovat kulttuurista omimista, mikäli väestöryhmä on sorrettu tai muulla tavoin erityisen herkkä. Lähes mikä tahansa voi olla kulttuurista omimista: musiikki, tanssi, ruoka, lääketiede, uskonnolliset symbolit, kieli, jopa intonaatio.

Suomalaisena on haastavaa asettua amerikkalaisten henkiseen ilmastoon. Historian paino on musertava, alkuperäiskansojen raaka kohtelu sekä rasismi ovat nostaneet tarpeen suojeluun ja turvaan sekä asenteiden ravisteluun.

Poliittisen korrektiuden vaatimus on saanut täältä käsin katsottuna hämmentäviäkin piirteitä, kun harmittomana ajatellut tilanteet nähdään nyt eri valossa: naamiaisasujen intiaanipäähineet ja dragqueenit tai opiskelijoiden tequila-bileiden sombrerot saavat raivon pintaan.

Tai Vogue-lehden muotikuva, jossa valkoihoisen naisen hiukset ovat käherretty 70-luvun tyyliin ja jonkun mielestä vain afrohiuksinen malli olisi saanut esiintyä vastaavassa kiharapilvessä.

Meillä kotosuomessa voimme ymmärtää karrikatyyrien loukkaavuuden romanien tai saamelaisten kohdalla.

Enää ei ole korrektia esittää sketsihahmona tietyllä nuotilla puhuvaa, puukon kanssa heiluvaa, varastelevaa ja viinaa trokaavaa hevosmiestä pussihousuissa ja saappaissa.

Tai epähygieenistä, kännissä kaakertelevaa nunnuka-nunnukaa hokevaa poromiestä. Härskiä leimaamista ja vähättelyä. Vaikka tuskin tekijät 80-luvulla näitä tehdessään ja katsojat hahmoja rakastaessaan ajattelivat loukkaavansa vähemmistöryhmiä, saati sitten omivansa heidän kulttuuriaan. Aika oli toinen, enää moinen ei mene läpi. Onneksi.

Eikö suomalainen muka voi soittaa jazzia?

Vaikeillekin asioille täytyy saada itkun lisäksi myös nauraa. Taide, miksei viihdekin, tarjoaa sille hedelmällisen maaperän. Leikki kuuluu teatteriin, ja näyttelijän ja katsojan välillä vallitsee sopimus: lavalla kerrotaan tarina, näyttelijä esittää jotakin muuta kuin itseään ja katsoja hyväksyy nämä reunaehdot ja eläytyy esitykseen.

Nykyään kuitenkin mietitään, miten näytetään esimerkiksi eri etniset ryhmät, eri sukupuolien kirjo. Voiko pieni teatteriryhmä enää ottaa ohjelmistoonsa muuta kuin samankaltaisiaan esittäviä näytelmiä? Missä kulkee raja?

Kulttuurinen omiminen ei ole yksiselitteinen asia. Vaatimus moraaliseen oikeaan ja sen vahtiminen tappaa pahimmillaan kaiken luontevan tekemisen ja ilmaisun.

Saako nuori suomalaismies tehdä dancehall-musiikkia, omiiko hän jamaikalaiskulttuurin? Saako suomalainen soittaa jazz-musiikkia? Saako joogaa harrastaa? Saako tanssia lattaritansseja? Saako kaukomailta ostetuilla matkamuistoilla sisustaa kotia?

Kulttuurivaihto ja yhteistyö yli rajojen vilahtelee juhlapuheissa. Some sen sijaan syöttää enemmän ja enemmän alustoja rajatuille ryhmille. Ymmärrän tarpeen saada olla turvassa, porukassa, jossa ei kyseenalaisteta. Mutta erilaisilla ”turvatiloilla” myös suojellaan ihmisiä oikealta elämältä.

Pienessä porukassa ollaan huolissaan vääränlaisista taiteentulkinnoista, väärinkäytetyistä termeistä, väärien ihmisten lausumista ajatuksista – vaikka ajatukset olisivat ”oikeita”. Rakennetaan henkisiä muureja, ihmisestä tulee ihmiselle entistä vieraampi.

En halua elää maailmassa, jossa ei pysty, voi tai saa samaistua ihmiseen, jolla on itsestäni poikkeava tausta. En halua lukea ainoastaan keski-ikäisten suomalaisnaisten kirjoittamia kirjoja, en halua kuunnella pelkkää kanteletta ja viulua, tanssia kansantanhuja ja syödä muikkukukkoa.

Voisivathan suomenruotsalaisetkin tehdä Schjerfbeck-elokuvan

Suomenruotsalaisten taiteilijoiden anti ja merkitys meidän kulttuurihistoriallemme on kiistaton. Taidehistorioitsijan ulostulo ja kehotus boikotoida tulevaa Schjerfbeck-elokuvaa ei kuitenkaan tee palvelusta ruotsinkielisille.

Se vain tekee helpommaksi ymmärtää, miksi moni inhoaa ankkalammikkoa. Kun hän vielä perusteli tuohtumustaan väärän kielen valinnasta Ruotsin väkiluvulla ja potentiaalisella katsojamäärällä koko Pohjolassa, haluaisin muistuttaa, että Suomessa tehdään elokuvatukipäätöksiä kotimaisille elokuville, riippumatta kielestä. Yhteispohjoismaisella hankkeella olisi erilainen polku.

Helene Schjerfbeckin olemassaolo ei ole ollut salaisuus suomenruotsalaisille elokuva-alan ihmisille. Heillä on ollut ja tulee olemaan täysi vapaus tehdä elokuva tästä salaperäisestä taiteilijasta. Hurmaavia vaihtoehtoja pääroolin esittäjäksikin på svenska on useita.

Kaikilla on täysi vapaus käydä läpi usean vuoden kuluttava valmisteluprosessi, jossa taiteellisen laadun ohella pienin haaste ei ole rahoituksen hankkiminen.

Suomeksi esitetty fiktio suomenruotsalaisesta taiteen suurnaisesta ei sorra ketään. Vaikka suomenruotsalaiset ovat maassamme vähemmistö ja perheenikin heihin kuuluu, ei tämä vähemmistö ole sorrettu tai erityisen haavoittuvainen. Kielen virallisen aseman suhteen kenties, mutta muskelit olisi pikemminkin syytä käyttää taisteluun oikeudesta koulutukseen ja palveluihin omalla äidinkielellä.

Toivon joka tapauksessa tulevalle elokuvalle niin kotimaista kuin kansainvälistäkin kiinnostusta. Historiallista faktaa se ei muuta, Helene Schjerfbeck pysyy suomenruotsalaisena.  

Mainos

Lisää aiheesta

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.