Kirja-arvio: Pöhinälandia Suomi

Janne Sarja: Läpimurtoteos. Siltala. 2020. 120 s.

Kukas sen kirjailijan erinomaisuuden nostaa esiin, ellei kirjailija itse. Läpimurtoteos on teoksen vaatimaton nimi.

Läpimurrosta en osaa sanoa, mutta käsikirjoittaja Janne Sarjan potpurri nyky-yhteiskuntamme koomisuuksiin ja traagisuuksiin on monin paikoin hauska ja terävä. Se käyttää ja näyttää kieltä ja tuo esiin kielen loputtomat mahdollisuudet ihmisten hyväksikäyttöön ja sumutukseen. Osuu ja monesti uppoaakin.

Tosikkoutta vastaan Sarja nousee itseironisella kirjansa otsakkeellaan. Se myös irvailee kaikkialla kukkiville ylisanoille – pöhisevälle hypetyskulttuurille.

Onko lukijan nauru kolkkoa? Ei.

Kolkkous kumpuaa kärryiltä putoamisesta, katkeruudesta. Tässä nauru on sisäistä mitä nyt välillä pyrskähdyttää. Voi saattaa asioita koomiseksi olematta narri, niin kuin Sarja tekee.

Sarjan ei tarvitse kuiskia kuninkaan olkapään takana, sen verran hyvä yhteiskunnallinen asema hänellä on itselläänkin, katsotun tv-ohjelman Pitääkö olla huolissaan käsikirjoittaja (tämän arvion kirjoittajan työnantajan kanavalla).

Mutta mitä mestari meistä haluaa kertoa?

Kirjoitukset ovat lyhyitä, useimmiten toisistaan erillään olevia tekstejä, mitä nyt työelämän ja muu arkikosmos yhdistävät, ja yhden sun toisen halu itsetehostukseen ja ”kehityksessä” mukana roikkumiseen. Ja Janin ja Tonin elo.

Merkkasin hiirenkorvalla muutaman esimerkin.

Lost in humanity tarkkailee taiteen jargonin eli kulttuurisivuja lukemattomalle salatulla käsitekielellä Marijen Korhosen maailmaan syleilevää taideprojektihölynpölyä ja Mikko Tiihosen Toyotan korjausta.  

Ruokakauppa muutti nimensä Food Marketiksi: ”Halusimme selkeyttä konseptiin”. No lukekaa itse millaiseen teknokraattiseen amerikanenglantisuomeen taivuutaan pr- ja mainostoimistoissa. Ja asiakkaat nielevät kaiken, koska se on trendi ja muutkin tekevät niin.

Ja itsetunto on heikko. Sama mieletön markkinointisönkötys naurattaa vaikkapa Puheenvuoro: organsaatio muutoksessa -tekstissä.

Klikkiotsikoilla alkaa olla pituutta enemmän kuin Kiinan muurilla. Mutta ei se pituus, vaan niiden otsikoiden selkeys. Kiinan muurikin on välillä ihan kappaleina. Yhtä selkeä ja irtonainen kuin on kattilallinen keitettyä, klimppiintynyttä spaghettia.

Sketsiksi on Elokuvatuottajasta. Aihe ja elokuvaohjaaja arkkityyppinä eivät ole ensi kertaa irvailun kohteena. Sarja kuitenkin onnistuneesti tuo esiin itseään täynnä olevan, vähintään adhd:lla käyvän staran, joka ei kuuntele kuin itseään (paitsi itseään suurempia staroja), jos on aikaa edes siihen.  

Kiire on myös whatsappeja sun muita näpyttelevillä meillä aina kiireitä pitävillä ihmisillä. Nähdääm!

Taviksiakin kyyditetään auvoisen arjen läpi oluttastingissa ja salaattipöydässä, mutta Sarjan sarjatähtäin on menestyksen, vaurauden, humpuukimaakareiden ja palaverien ontologista tyhjyyttä kaikuvassa kaksneljäseiskassa.

120 sivua on riittävästi tässä muodossa. Välillä ei murru läpi. Mutta jos yksi kohtaus ei ota lämmetäkseen, seuraava kuumottaa oivallushermoja.

Saammeko jatkokauden? Mestariteos II, muttei Paavo Väyrysen tosikkohengessä?

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja