Mikään ei ole palkitsevampaa kuin lapsen kasvun seuraaminen, kirjoittaa Raakel Lignell. Kun jokaisen kinan, hammaspesun, aamupalan ja iltasadun seurauksena kuoriutuu omilla jaloillaan ja siivillään pärjäävä yksilö, jolla on oma tahto ja näkemys.
Lapsia ei synny Suomessa toivottuun tahtiin. Syntyvyyden lasku on säikäyttänyt yhden jos toisenkin tahon. Kysytään kuka maksaa meidän hoitomme ja eläkkeemme?
Talouspoliittinen ja väestörakenteellinen näkökulma tuskin houkuttaa ainuttakaan pariskuntaa lisääntymään. Emme tee lapsia maksumiehiksi yhteiskunnalle, vaan saadaksemme perheen.
Viime vuonna kokonaishedelmällisyysluku oli historiallisen pieni: 1,41. Se on jopa Japanin 1,44 lukua alhaisempi. Vuonna 2010 luku oli meillä vielä 1,87. Mikäli haluamme pitää yllä väestölukumme, tavoiteluku olisi 2,07.
Ulkomaalaistaustaisten naisten osuus oli viime vuonna vajaat seitsemän prosenttia Suomen naisista, mutta heille syntyi noin 14 prosenttia lapsista. Muiden Euroopan maiden datan perusteella maahanmuuttajien lapsimäärä laskee kuitenkin kantaväestön tasolle parin sukupolven aikana. Pitkällä tähtäimellä siis maahanmuutonkin positiiviset vaikutukset väestönkehitykselle tasaantuvat.
Yhä useampi vauva on toivottu!
Toisaalta syntyvyyden lasku ei ole pelkästään negatiivista: ehkäisyvalistus pelittää, naiset eivät ole ”synnytyskoneita”, lapset syntyvät toivottuina. Globaalisti katsottuna ihmisiä on liikaa eikä liian vähän.
Jopa 15% ei halua lasta ollenkaan, aiemmin vain 2-4% ajatteli niin. Vaikuttaako löysähköt väittämät maamme syntyvyyden laskun positiivisista ympäristövaikutuksista näihin prosentteihin? Niin tai näin, pakko ei kuitenkaan kenenkään ole lisääntyä.