Raakel Lignellin kolumni: Kun huolestut naapurin lapsesta tai vanhuksesta, kääntyykö katse sittenkin toisaalle?

Ylpeilemme länsimaisilla arvoilla, demokratialla ja ihmisoikeuksilla.

Silti silmiemme alla tapahtuu kaikenlaista vääryyttä. Heikoin ei saa turvaa.

Ihmisen pahuus on valitettavasti pysyvä tekijä. Se ei tule poistumaan. Mutta erityisesti lapsen suojaaminen on paitsi yhteiskunnan, myös jokaisen yksilön tehtävä.

Elämme yksilökeskeistä aikaa. Minä ja minun identiteettini, minun arvomaailmani ja minun valintani. Minun sukupuoleni, minun seksuaalisuuteni, minun ruokavalioni, minun uskontoni, aatteeni, oikeuteni ja etuni.

Vetoamme juhlapuheissa yhteisön tärkeyteen mutta todellisuudessa sen merkitys on häipynyt taka-alalle. Sen pienin yksikkö perhe on myös tänä päivänä varsin heterogeeninen. Koti, uskonto ja isänmaa kalskahtaa monen korvaan menneeltä maailmalta tai toisaalla hokemaa käytetään sulkemaan erilaisuutta ulkopuolelle.

Puutu

Afrikkalainen sananlasku sanoo, että yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Näin oli meilläkin ennen. Menneeseen ei ole paluuta, mutta tästä viisaudesta kannattaisi ammentaa.

Nyt on vallalla asenneilmasto, jossa kenenkään tekemisiin ei saa puuttua. Ne ovat yksityisasioita. Naapurin lasta ei saa ”komentaa”, ventovieraan vielä vähemmän. Ei tohdita esittää edes ensimmäistä kysymystä, vaikka mielessä olisi epäilys perheväkivallasta, päihteistä tai muuten jaksamattomuudesta ja osattomuudesta.

Kun ei tiedä kaikkea, on parempi olla hiljaa. Kysymys mielletään syytöksenä. Kyllä yhteiskunta ja asiantuntijat hoitavat homman. Omassakin elämässä on riittävästi jaksamista.

Käännämme katseemme toisaalle.

Jos viattomissa, elämään ja kasvuun kuuluvissa pienissä asioissa ei voida olla yhtenä rintamana vastuullisia aikuisia, miten voisimme suurissa ongelma-tilanteissa olla?

Yksilön vapaus on tärkeää, mutta se ei voi olla tekosyy jättää toiset yksin.

Tuhoisa yksinäisyys

Yksinäisyys tappaa. Suomessa on vasta alettu ymmärtää yksinäisyyden vakavat ja todella moninaiset vaikutukset sekä henkiseen että fyysiseen terveyteen ja hyvinvointiin.

Yksinäisyys vaikuttaa haitallisesti muun muassa sydän- ja verenkiertoelinten toimintaan, vastustuskykyyn ja hermojärjestelmään, mikä altistaa yksinäisen lukuisille sairauksille. Kyseessä on äärimmäisen vakava inhimillistä kärsimystä aiheuttava asia, mutta myös taloudellisia kustannuksia aiheuttava yhteiskunnallinen suuri haaste.

Lasten ja nuorten pahoinvointi ja syrjäytyneisyys on räjähtämässä käsiin vanhusten tilasta puhumattakaan.

Hätää on monenlaista, kaikissa ikäryhmissä ja sosiaaliluokissa. Mielenterveyshäiriöt ovat jo suurin peruste työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiselle.

Kun luonteva jakaminen ja kohtaaminen toisen ihmisen kanssa loistaa poissaolollaan, kaikki nämä ongelmat pääsevät syntymään, kehittymään ja kasvamaan. Emme kehity yksin vaan yhdessä, peileinä toisillemme.

Olisi helppo syyttää sosiaalista mediaa monesta ongelmasta. Toki se mahdollistaa väärinkäytöksiä ja vääristää helposti kuvaa ihmisyydestä, mutta toisaalta voi tarjota myös mahdollisuuksia aidolle jakamiselle ja lohdulle. Se ei voi kuitenkaan korvata ihmisen kohtaamista toisen ihmisen kanssa.

Onko meillä niin kiire, ettemme ehdi katsoa lasta, työkaveria, naapuria kunnolla silmiin ja kysyä mitä kuuluu? Ja oikeasti kuunnella vastaus. Ei pelkästään korvilla, vaan myös silmillä ja sydämellä. Uskallammeko kohdata mahdollisen vaikean ja raskaan ja suostummeko jakamaan taakkaa?