Kauhistelemme uutisia raakuuksista, joita tapahtuu. Erityisesti lapsiin kohdistuvat teot salpaavat hengen. Miten tällainen on mahdollista? Miksei kukaan ole huomannut ja reagoinut ajoissa?
Ylpeilemme länsimaisilla arvoilla, demokratialla ja ihmisoikeuksilla.
Silti silmiemme alla tapahtuu kaikenlaista vääryyttä. Heikoin ei saa turvaa.
Ihmisen pahuus on valitettavasti pysyvä tekijä. Se ei tule poistumaan. Mutta erityisesti lapsen suojaaminen on paitsi yhteiskunnan, myös jokaisen yksilön tehtävä.
Elämme yksilökeskeistä aikaa. Minä ja minun identiteettini, minun arvomaailmani ja minun valintani. Minun sukupuoleni, minun seksuaalisuuteni, minun ruokavalioni, minun uskontoni, aatteeni, oikeuteni ja etuni.
Vetoamme juhlapuheissa yhteisön tärkeyteen mutta todellisuudessa sen merkitys on häipynyt taka-alalle. Sen pienin yksikkö perhe on myös tänä päivänä varsin heterogeeninen. Koti, uskonto ja isänmaa kalskahtaa monen korvaan menneeltä maailmalta tai toisaalla hokemaa käytetään sulkemaan erilaisuutta ulkopuolelle.
Puutu
Afrikkalainen sananlasku sanoo, että yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Näin oli meilläkin ennen. Menneeseen ei ole paluuta, mutta tästä viisaudesta kannattaisi ammentaa.