Raakel Lignellin kolumni: Perhevapaakeskustelun tuomitseva sävy ärsyttää – varhaiskasvatusko aina parempaa kuin lapsen kotihoito?

Ärsyttää, miten negatiiviseen sävyyn perhe-elämästä puhutaan. Poliitikoille he ovat kansantaloudellinen ongelma sekä tasa-arvo-kapula. Somessa valitetaan äitiyden rankkuutta: Kun joku oksentaa päivän pikkulapsen kanssa olleen taas kuin helvetistä, kuoro kirkuu ja taputtaa, että vihdoin joku uskaltaa olla rehellinen. Haloo Suomi! Toisaalla voihkitaan syntyvyyden laskua.

Kolumni jatkuu videon jälkeen:

Lapsia keskelle lamaa

Saimme omat viisi lastamme 1990-luvulla, pahimpaan lama-aikaan, kun etuusleikkurit olivat terävimmillään. Olimme freelancereita, molemmilla myös maisteriopinnot vähän kesken. Teimme töitä vuorotellen, pätkissä, ja pärjäilimme jotenkuten silloisten perhetukien avulla. Puolisoni oli kahdesti koti-isänä koko vanhempainrahakauden. 90-luvulla se oli vielä harvinaisempaa kuin nykyään. Monet kohottelivat kulmiaan ja ihmettelivät, että eikö nousukiidossa olevan näyttelijän pitäisi nyt takoa, kun rauta on kuuma.

Käytimme myös kotihoidontuet maksimikestoisina. Sisarukset kasvoivat yhdessä, toisiaan tukien ja särmiä hioen. Kuopuksen jälkeen olin kaksi ja puoli vuotta täysin kotiäitinä ja kuulin kommentteja, että nyt heitin hukkaan hienon kalliin koulutuksen ja viulistinuran, jossa olin saavuttanut jo kansainvälistäkin menestystä. Jos siinä kohtaa joku olisi tullut jeesustelemaan eläkekertymien pienuudella tai kansakunnan työllisyysasteilla, en olisi vähempää voinut välittää. Meillä oli koti täynnä elämää.

"Elämäni rikkain vaihe"

Vanhemmuus on vaativin tehtävä elämässä. Kun ajattelen noita intensiivisiä pikkulapsivuosia viiden lapsen kanssa, pidän niitä elämäni rikkaimpana vaiheena. Toki lasten kanssa joutuu tiukoille. Ei olekaan olemassa parempaa mahdollisuutta omalle kasvulle kuin vanhemmuus: on toimittava johdonmukaisesti, kohdattava ja siedettävä oma vajavaisuus, oltava läsnä, nähdä, kuulla ja ymmärtää pientä rajojaan hakevaa yksilöä.

On siedettävä epävarmuutta, elämän ennustamattomuutta ja jossain vaiheessa hyväksyä tosiasia, että vaikka mitä teet tai tekemättä jätät, jokainen lapsi kasvaa nuoreksi ja sitten aikuiseksi ja kulkee oman polkunsa. Siksi koen, että lapsuus on niin arvokas ja varjeltava asia. Se on ohikiitävän nopeasti ohi, eikä koskaan palaa. Minuutit pikkulasten kanssa tuntuivat välillä loputtoman pitkiltä, mutta vuodet lyhyiltä.

Niinä vuosina rakentuu lapsen persoona, itsetunto, tapa reagoida. Ensimmäiset kiintymyssuhteet kantavat meitä loppu elämän. Tai ovat kantamatta.

Perhe päättää lastenhoidostaan

Poliitikkojen tehtävä on rakentaa oikeudenmukaista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa on turvallista kasvattaa lapsiaan. Kasvattamista lapset nimittäin tarvitsevat, jos se joltain on sattunut unohtumaan. Vanhemmilla on siitä päävastuu, varhaiskasvatus tulee mukaan tärkeänä tukena. Mutta perheillä on oltava valinnanvapaus: kuka, milloin ja kuinka kauan hoitaa lasta kotona ja koska on perheelle sopivinta, että lapsi siirtyy päivähoidon pariin.

Kolumni jatkuu videoiden jälkeen:

Mikäli halutaan houkutella äitejä varhaisemmassa vaiheessa työelämään, olisi syytä panostaa varhaiskasvatuksen laatuun: pienentää ryhmäkokoja, rakentaa terveitä rakennuksia, kouluttaa riittävästi henkilökuntaa ja korjata heidän järkyttävän alhainen palkkatasonsa yhteiskunnan merkittävimmästä tulevaisuuden satsauksesta – lasten kasvattamisesta. Suurin helpotus pikkulapsiarkeen olisi takuulla mahdollisuus osa-aikaiseen työhön. 75-prosenttinen työviikko voisi tehdä ihmeitä perheen elämässä.

Miehestä ei tullut varaäitiä

Kysyin mieheltäni, mikä koti-isyydessä oli parasta. ”Sain rakentaa pikkulapsiarjen omanlaisekseni ja rutiinit itselleni toimiviksi, et yrittänyt kauko-ohjata ja tehdä musta varaäitiä. Ja tietenkin tärkeintä ja hienointa oli saada juurtua lasten elämään ja persoonien kehitykseen jo alkutaipaleella. Kiinnityin elämäni tärkeimpiin ihmissuhteisiin konkreettisesti minuutti minuutilta.”

Hänen koti-isyysvalintansa tuolloin oli vapaaehtoista eikä taloudellisesti kannattavaa. Mutta silti paras mahdollinen investointi. Tämän kokemuksen soisin jokaiselle isälle. Mutta en pakottamalla.

Perhevapaakeskustelussa kuuluu myös mielestäni tuomitseva sävy, mikäli äiti tai isä haluaa hoitaa ja kasvattaa lastaan tai lapsiaan itse muutaman vuoden. Eikö se ole yhteiskunnalle suurin palvelus?

Onko päättäjien mielestä hoitopaikan varhaiskasvatus aina parempaa, sopivampaa, laadukkaampaa, pitkässä juoksussa kannattavampaa kuin muutaman vuoden kotona kasvaminen? Töitä ja uraa ehtii takoa vuosikymmeniä senkin jälkeen.

Äitiysvuosien eläkekertymät puoliksi

Sanotaan, että lyhentämällä kotona vietettyä aikaa lasten kanssa äidit työllistyisivät paremmin. Käsittääkseni suomalaiset äidit työllistyvät nytkin kansainvälisessä vertailussa varsin hyvin hoitovapaiden jälkeen. Jos ollaan taas äitien eläkekertymän pienuudesta huolissaan ja halutaan tasa-arvoa, niin mitäpä, jos puolitettaisiin äitiysvuosien eläkekertymät vanhempien kesken.

Huoli syrjäytymisvaarassa olevista äideistä, jotka ”elättävät” itseään kotihoidontuella on varmasti aiheellinen. He tarvitsevat toisenlaisia tukitoimia. Mutta ei kai se voi olla syy leikata kotihoidontuen mahdollisuutta kautta linjan?

Lapset ovat yksilöitä, kehitysvaiheet ovat yksilöllisiä, perheiden tilanteet ovat moninaisia, vanhemmuutta on myös monenlaista. Kaikille toimivaa ja oikeudenmukaista etuusjärjestelmää ei ole olemassa eikä tule. Uskon joustavuuteen ja valinnanvapauteen. En kiintiöihin ja pakkoon. Uskon myös satsaukseen varhaiskasvatuksessa, koska suuri osa vanhemmista haluaa tai olosuhteiden pakosta tarvitsee lapselleen hoitopaikkaa jo varhaisessa vaiheessa.

En kadu sekuntiakaan

Olisiko työurani kehkeytynyt uljaammaksi, jos olisin ollut vähemmän kotona lasten kanssa? En tiedä.

Näyttäisikö pätkätyöläisen surkea eläkekertymäni paremmalta, jos olisin ollut lyhyemmän jakson kotiäitinä?

En tiedä.

Pärjäisivätkö lapsemme elämässään paremmin vai huonommin mikäli olisivat olleet enemmän ja aikaisemmin varhaiskasvatuksen piirissä?

En tiedä.

Mutta sen tiedän, että sekuntiakaan en kadu viettämästäni ajasta lasten kanssa. Ja nykyään järjestän määrätietoisesti kalenterista aikaa lapsenlapselleni ja kunnioitan tyttäreni valintaa olla kotona 2-vuotiaansa kanssa ainakin toistaiseksi.

Vanhemmuuteen ei voi kouluttautua

Vanhemmuuteen ei voi kouluttautua, elämä lasten kanssa kouluttaa. Samalla voi myös hyvästellä oman erinomaisuutensa. Lapsemme ovat kasvattaneet minua moninkertaisesti. He ovat tehneet minusta sen, mitä tänä päivänä olen.

He ovat opettaneet nöyryyttä, kuuntelua, kunnioitusta, kaaoksen hallintaa, pettymyksistä nousemista. Olen saanut kokea pitelemätöntä ja rajatonta rakkautta sekä tajunnut, että mustan ja valkean väliin mahtuu loputon määrä sävyjä. Ja että elämässä jokaisella on monenlaisia vaiheita. Ne menevät ohi. Niin hyvät kuin vaikeatkin.

Monen mielestä kaatunut perhevapaauudistus oli farssi. Mutta iloitsen, että kerrankin puhutaan arvoista ja asenteista pykälien takana. Ehkä puolueet seuraavissa vaaleissa kertovat oikeasti ideologiansa tämän teeman ympärillä.

Toivon, että tämän tärkeän uudistuksen kohdalla tultaisiin pois ääripäistä ja uskallettaisiin löytää kultainen keskitie, jossa huomioidaan niin tasa-arvo kuin lasten etu ja edistetään perheiden dynaamisuutta.