Mainos

Raakel Lignellin kolumni: Iäkäs äitini odotti tarvitsemaansa hoitoa yli puoli vuotta – miksi vanhusten hoito ei vaikuta kiinnostavan?

Katsellessa valokuvaa omasta isoäidistäni 50-vuotiaana muistan kokeneeni hänet tuolloin vähän kireäksi vanhukseksi. Kunnes hän yli 80-vuotiaana olikin nuorekas ja ajan hermolla, pipo ei enää kiristänyt ja muuttuva maailma ei ollut uhkaava, Raakel Lignell kirjoittaa kolumnissaan.

Aika ja normistot muuttuvat.

Nyt puhutaan, että 60 on uusi 40, edellytetään jatkuvaa oppimista ja pidempiä työuria. Lekottelevat eläkepäivät karkaavat kauemmas ja kauemmas ulapalle.

Samalla velloo julkisessa keskustelussa eetos voimakkaasti kasvavasta yli 65-vuotiaiden ryhmästä uhkaavana menoeränä, harmaana hyökyaaltona, joka ahmii tarpeisiinsa pienenevän nuorison edellytykset.

Ikä on vain numero?

Elämäntapa ehkä kertoo kuitenkin ihmisestä enemmän kuin ikä. Miten turhauttavaa, vähättelevää ja loukkaavaa on joutua kokemaan olevansa tikittävä aikapommi, ongelmajätettä.

Vaikka kaikkien tutkittujen mittareiden mukaan nämä oletusarvoltaan yhteiskunnan taakoittajat elävät enimmäkseen aktiivista elämää, ja usealla on halua ja varaa kuluttaa.

Tämän ryhmän ostovoima ei kiinnosta markkinavoimia. Vaikka juuri ikääntyminen on maailmanlaajuinen valtava trendi.

60-vuotiaiden määrä tuplaantuu maailmassa 2030 mennessä ohittaen alle 10-vuotiaiden määrän.

Joka neljäs suomalainen on tuolloin yli 65-vuotias ja kun lapsia syntyy vähemmän kuin ikäihmisiä kuolee, luulisi juuri vanhuksissa piilevän suurin muutosvoima.

Mutta edelleenkään heitä kiinnostavia palveluita ja hyödykkeitä ei haluta markkinoida, poikkeuksena terveyspalvelut.

Ikään kuin moinen vetovoimainen bisnes jotenkin ryvettäisi ”trendikkäämmän” kaupanteon. Olisiko ikääntyvien syytä nousta barrikadeille?

Kun ajassamme kiihkeästi normitetaan termejä, ketä nimitetään ja miten ja mikä on loukkaavaa ja kenelle, kalskahtavat sanat vanha, vanhus tai ikäihminen myös korvaan.

Vanhuksen pitäisi olla kunnianimike. Aikamme on kuitenkin sävyttänyt sen ikäväksi ongelmaksi, joka haluttaisiin siivota piiloon tai ainakin hiljentää. Toki nuorissa on tulevaisuus, mutta enenevällä joukolla yli 60-vuotiaita on edessään vielä usean vuosikymmenen tulevaisuus.

Lääkäriä joudutaan jonottamaan viikkoja, pallottelu voi jatkua kuukausia

Kun sitten ikä tekee vääjäämättömän, pääsee rapistamaan aktiivisimmankin voimia, terveyttä, muistia ja mieltä, ja on aika siirtyä terveyspalvelujen piiriin – eli juuri sellaiseksi pelottavaksi rasitteeksi yhteiskunnalle, josta kaikkia nyt pelotellaan – ei olekaan itsestään selvää, että hoitoa saa.

Tuntuu kuin olisi jo olemassa jokin kirjoittamaton sääntö, ettei ikäihmisten kipuja ja vaivoja kannata sen kummemmin hoitaa, sehän kuuluu ikääntymiseen.

Kokemus oman äitini ja tuttavieni vanhempien tilanteesta on valitettavan usein sama: viikkokausia jonotetaan lääkäriin ja kun päästään, vastassa on nuori kandi, joka koneeltaan yrittää keksiä, mistä voisi vaivoissa olla kyse, ja kun ei keksi, passittaa kotiin ja sanoo, että jos vaiva pahenee, tule takaisin.

Kun tätä pallottelua on kestänyt kuukausia, otetaan ehkä sydänfilmi ja verikokeet. Mikäli jotakin poikkeavaa ilmenee, saa lähetteen erikoissairaanhoitoon ja taas jonotetaan kuukausikaupalla.

Sieltä passitetaan kuulemaan koevastaukset takaisin terveyskeskuslääkärille, joka ei oikein osaa niitä tulkita ja lupaa soittaa takaisin.

Paitsi että on ilmeisesti niin ylikuormitettu, ettei ehdi tai unohtaa. Vanhus päivystää puhelimen äärellä monta päivää, kunnes soittaa itse perään ja saa ensimmäisen vapaan puhelinajan viikkojen päähän.

Puhelimessa lääkäri lukee vastaukset koneelta, selittämättä mitä ne tarkoittavat käytännössä tai voiko jotakin helpotusta vaivoihin saada. Koska ei näkemättä potilasta voi ottaa kantaa. Tämä jatkuu ja jatkuu. Mikäli vanhus selviää hengissä.

Äitini esimerkiksi odotti tarvitsemaansa hoitoa yli puoli vuotta.

Pallottelu sai farssin piirteitä

Pallottelu sai suorastaan farssin piirteitä. Kerran menin väkisin mukaan lääkärinvastaanotolle ja mykistyin. Kandi ei osannut sanoa oikein mistään mitään eikä vastannut yhteenkään esittämääni kysymykseen. Laittoi sentään lähetteen jatkotutkimuksiin. Tosin sekin lähete oli hukassa viikkotolkulla.

Puhumattakaan jokaisen pienenkin vaiheen odottelusta sen jälkeen. Ja äitini vielä sattuu kuulumaan siihen porukkaan, joka vihaa lääkäriin menemistä ja viimeiseen saakka esittää, ettei ole mitään vikaa. Hän omien sanojensa mukaan ei halua kehuskella vaivoillaan. Että kun hänet sitten saa kammettua vastaanotolle, toivoisi, ettei vaivoja vähäteltäisi.

Toki jokainen lääkäri on ensin kandi ja kokemus karttuu vain tekemällä vuosien saatossa. Tiedostan myös terveyskeskusten rekrytointihaasteet. Mutta kun yhteiskunnan tasolla puhutaan vanhusten hoidon etiikasta ja kunnioittavasta kohtaamisesta, vaikuttaa yhtälö suorastaan mahdottomalta.

Ensi viikolla vien äitini ”väkisin” yksityislääkärin vastaanotolle. Mielenkiinnolla odotan, millä tavoin asiantuntemus ja kohtelu poikkeavat terveyskeskuksessa koetusta. Äitini ei halua olla ”vanhus” ja minä haluan hänelle parasta mahdollista elämänlaatua.

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja