Katsellessa valokuvaa omasta isoäidistäni 50-vuotiaana muistan kokeneeni hänet tuolloin vähän kireäksi vanhukseksi. Kunnes hän yli 80-vuotiaana olikin nuorekas ja ajan hermolla, pipo ei enää kiristänyt ja muuttuva maailma ei ollut uhkaava, Raakel Lignell kirjoittaa kolumnissaan.
Aika ja normistot muuttuvat.
Nyt puhutaan, että 60 on uusi 40, edellytetään jatkuvaa oppimista ja pidempiä työuria. Lekottelevat eläkepäivät karkaavat kauemmas ja kauemmas ulapalle.
Samalla velloo julkisessa keskustelussa eetos voimakkaasti kasvavasta yli 65-vuotiaiden ryhmästä uhkaavana menoeränä, harmaana hyökyaaltona, joka ahmii tarpeisiinsa pienenevän nuorison edellytykset.
Ikä on vain numero?
Elämäntapa ehkä kertoo kuitenkin ihmisestä enemmän kuin ikä. Miten turhauttavaa, vähättelevää ja loukkaavaa on joutua kokemaan olevansa tikittävä aikapommi, ongelmajätettä.
Vaikka kaikkien tutkittujen mittareiden mukaan nämä oletusarvoltaan yhteiskunnan taakoittajat elävät enimmäkseen aktiivista elämää, ja usealla on halua ja varaa kuluttaa.
Tämän ryhmän ostovoima ei kiinnosta markkinavoimia. Vaikka juuri ikääntyminen on maailmanlaajuinen valtava trendi.
60-vuotiaiden määrä tuplaantuu maailmassa 2030 mennessä ohittaen alle 10-vuotiaiden määrän.
Joka neljäs suomalainen on tuolloin yli 65-vuotias ja kun lapsia syntyy vähemmän kuin ikäihmisiä kuolee, luulisi juuri vanhuksissa piilevän suurin muutosvoima.
Mutta edelleenkään heitä kiinnostavia palveluita ja hyödykkeitä ei haluta markkinoida, poikkeuksena terveyspalvelut.
Ikään kuin moinen vetovoimainen bisnes jotenkin ryvettäisi ”trendikkäämmän” kaupanteon. Olisiko ikääntyvien syytä nousta barrikadeille?
Kun ajassamme kiihkeästi normitetaan termejä, ketä nimitetään ja miten ja mikä on loukkaavaa ja kenelle, kalskahtavat sanat vanha, vanhus tai ikäihminen myös korvaan.