Vanhukset eivät kiinnosta ketään. Vanhuus on nuoremmille sukupolville, poliitikoille ja päättäjille kuin ilmastonmuutos. Se tulee, mutta ei koske minua. Vanhusten puolesta ei marssi eikä liputa kukaan.
Suomeen saatiin vasta vuonna 2012 vanhuspalvelulaki, kauhean metelöinnin ja kiistelyn jälkeen Jyrki Kataisen ollessa valtakunnan pääministerinä. Hokema oli ”hoitajamitoitus”. Nyt kun lakia lukee läpi, se on enimmäkseen hartaita toivotuksia. Lakiin ei lopulta saatu minkäänlaisia mitoituksia tai määriä.
6. pykälä: ”Kuntien on arvioitava palvelujen laatua ja riittävyyttä.”
Mihin tällainen kirjailu lopulta velvoittaa? Todellisuus osoittaa, että ei paljon mihinkään, mutta valvovaa viranomaista tällainen löysä laki työllistää.
Entistä vakavampia laiminlyöntejä
Etelä-Suomen aluehallintovirasto (avi) vastaa koko vilkkaimman Suomen vanhustenhuollon valvonnasta.
Aluehallintovirastoon voi kannella milloin mistäkin asiasta: kouluopetuksesta, päivähoidosta, työpaikkakiusaamisesta – tai vanhustenhoidon tasosta.
Tämän vuoden alussa selvästi suurin osa, 62 prosenttia Etelä-Suomen viraston valvontatoimista koski vanhustenhuoltoa. Etelä-Suomen avin ylitarkastaja Päivi Vainio kertoo huolestuttavasta suuntauksesta. Valvontatoimet ovat kohdistuneet huomattavasti vakavampiin laiminlyönteihin kuin aikaisemmin.
Vanhusten turvallisuus vaarantuu, hygienia pettää, lääkkeet jäävät saamatta. Helsingissä vanhus kuoli, kun kotihoito unohti hänet. Aikataulut menivät sekaisin työn ylikuormituksessa.