Nykyinen mielenterveyshoito ja avoimempi keskustelu mielenterveydestä ovat suhteellisen tuoreita asioita Suomessa. Historian tutkija, Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professori Petteri Pietikäisen uudessa teoksessa avataan mielenterveyden osin synkkääkin historiaa Suomessa.
Pietikäisen teoksessa Kipeät sielut – Hulluuden historia Suomessa syvennytään sairaskertomuksien avulla maamme kolkkoon menneisyyteen mielenterveyden hoidossa, laitostumisessa ja potilaiden kohtelussa.
Hulluuden historia -teoksensa jatko-osassa Pietikäinen kirjoittaa, että mielenterveyspotilaiden hoitamisesta voidaan oikeastaan puhua vasta siitä lähtien, kun Suomi liitettiin Venäjän valtakuntaan vuonna 1809. Sitä ennen hoitolat olivat enemmänkin säilytyspaikkoja, joihin joutui loppuiäkseen.
Pietikäisen teoksen henkilötarinoissa on käytetty pääosin Pitkäniemen ja Oulun piirimielisairaaloiden sairaskertomuksia vuosien 1800–1950 välillä.
"Sielu on vaan kippee"
Mielenterveyspotilaisiin suhtauduttiin monin osin kielteisesti. Mielisairauden uskottiin usein olevan pysyvää, ja sairastuneita pidettiin alempiarvoisina ihmisinä. Myös osa lääkäreistä piti mielisairaita "rodullisesti rappeutuneina", Pietikäinen kirjoittaa.
Aikoinaan potilaat jaettiin hulluihin, hermostuneisiin ja haitallisiin. Ensimmäisessä olivat vaikeaksi luokitellut potilaat, keskimmäisessä lievät, ja viimeisessä esimerkiksi rikolliset, työnvälttelijät, homoseksuaalit ja muut tuolloin yhteiskuntakelvottomiksi luokitellut ihmiset, jotka eivät välttämättä olleet mielenterveydeltään sairaita laisinkaan.
Hullun leimaa pelättiin, ja ihmiset pyrkivät saamaan ennemminkin hermostuneen diagnoosin. Esimerkiksi varakkaiden sukujen jäseniä hoidettiin yksityisissä sairaaloissa, hermoparantoloissa ja lepokodeissa, jotta mielisairaalan stigmalta vältyttiin. Tähän liittyi myös se, että omaisuus siirtyi hoitavalle osapuolelle.
Omaiset ja potilaat itse saattoivat vedota lääkäreihin, jotta he päästäisivät heidät kotiin.
Vaalijalan tylsämielisten hoitolaitos Sortavalassa 1930–1939. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelmaVaalijalan tylsämielisten hoitolaitos Sortavalassa 1930–1939. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma
– Toisinaan potilaat kiteyttivät oman sairautensa tai mielentilansa melkein kuin aforismiin. Eräs mäkitupalaisen vaimo Kainuusta huomautti hoitajilleen:"”En minä hullu oo, sielu vaan on kippee", Pietikäinen kirjoittaa.
Valtaosa kirjan päähenkilöistä oli saanut jonkin vakavan mielisairauden diagnoosin kuten skitsofrenian. Osa oli diagnosoitu kärsivän maanis-depressiivisyydestä tai neurosyfiliksestä, eli kuppataudista.
Tuolloin diagnosointi oli epäsystemaattista, eikä diagnooseja jaettaisi enää samoilla perusteilla nykypäivänä, Pietikäinen toteaa.
"Oli karmeaa olla yksin pimeässä"
Pietikäisen mukaan mielenterveyspotilaiden tyly kohtelu laitoksissa oli pitkälti seurausta hoitohenkilökunnan ymmärtämättömyydestä, eikä potilaita kohdattu välttämättä ihmisinä.
Mielisairautta ei ymmärretty kuten nykyään, ja sairautta yritettiin enemmänkin hoidon sijaan hallita.
– Oli niin kaameata, niin järkyttävää olla yksinään pimeässä, hiljaisessa huoneessa oudon näyn seurassa, että sitä on turha sanoin kuvata. Lopuksi alkoi hengitys salpautua. Tuntui kuin huoneesta olisi ollut ilma loppumaisillaan ja minua ympäröi kuin tiheä hämähäkin verkko, kuvaa yksi teoksen potilaista, pohjanmaalainen Aino Manner vuonna 1935 kokemuksiaan.
– Lisäksi kuului lakkaamaton, hiljainen, vinkuva ääni. Päivän valjetessa sekin taukosi, samoin kuin ahdistava ilmakin muuttui. Olin jo silloin niin uupunut seisomisesta ja pelosta, että lysähdin lattialle. Siinä sitten vuodatin lohduttavia kyyneliä ja nukahdin.
Sotien välissä mielisairaaloiden mainetta yritettiin parantaa, mutta kansa pysyi melko epäluuloisena pitkään.
Kirjassa kuvaillaan, kuinka esimerkiksi Pohjanmaalla kansanuskomuksen mukaan mielisairaalla ei ollut ihmissielua, vaan hänen ruumiissaan mellasti paholainen.
Stigma näkyi myös lainsäädännössä ja mielisairaiden kohtelussa; heitä muun muassa steriloitiin ja kiellettiin avioitumasta. Naisille myös suoritettiin abortteja vastoin heidän tahtoaan.
Lakeja myöhemmin kumottiin, mutta esimerkiksi mielenterveyspotilaiden ja vammaisten steriloinnin salliva laki oli voimassa vuoteen 1970 saakka.
Mielisairaita huutokaupattiin
Mielenterveyspotilaat eivät kaikki eläneet laitoksissa, ja heidän kalliista huoltamisestaan käytiin kauppaa. Pietikäinen kuvaa kirjassaan vähemmän tunnettua osaa mielenterveyshoidon historiassa: kuntien vähäosaisten huutokauppoja 1800-luvun loppupuolella.
Tuolloin kansankielessä näitä kutsuttiin ”vaivaisten paraatiksi”. Kriitikot kutsuivat toimintaa orjamarkkinoiksi.
Kuntien järjestämissä huutokaupoissa ne maksoivat ihmisille hädänalaisten ihmisten ottamisesta elätettäväkseen. Se joka vaati vähiten korvausta, voitti kaupan. Kaikista halutuimpia olivat työkykyiset, joita talolliset mielellään huusivat.
– Talolliset huusivat mielellään työkykyisiä lapsia, köyhempi väki eli torpparit ja mäkitupalaiset puolestaan vanhuksia, sairaita ja vammaisia, koska kunta maksoi näistä paremman korvauksen, Pietikäinen kirjoittaa.
Huutokaupat vähenivät vuosisadan vaihteessa, ja vuonna 1913 vaivaishuutokaupat ja huutolais-nimityksen käyttö kiellettiin Suomen kunnille lähetetyissä kuvernöörien kiertokirjeissä.
Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki kielsi huutokaupat, vaikka se jatkuikin 1930-luvulle saakka, Pietikäinen kirjoittaa. Tähän syynä oli pitkälti köyhäinhoidon kustannukset, joita köyhät kunnat pelkäsivät.
Kosketti suurta osaa kansasta
Pietikäinen kuvaa teoksessaan mielenterveyshoidon historiaa paljolti henkilötarinoiden kautta, mutta se myös antaa laajan katsauksen hoitomuotojen ja laitostumisen kehittymiseen Suomessa.
Mielitautiopissa ei 1800-luvun Suomessa vielä tapahtunut paljoakaan, Pietikäinen toteaa. 1900-luvulla psykiatrian ala alkoi kasvaa ja hoitomuodot hiljalleen edistyivät.
Pietikäinen summaa kirjassaan suomalaisen mielisairauden olleen piilossa laitoksissa, mutta kuitenkin se kosketti suurta osaa kansasta; lähes kaikilla oli ainakin yksi sukulainen tai tuttava, joka oli tarvinnut mielenterveydellistä hoitoa.
Lapinlahden mielisairaaralan hoitajia, vuosi tuntematon. Sairaala on Suomen ensimmäinen mielisairaala, se perustettiin vuonna 1841. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelmaLapinlahden mielisairaaralan hoitajia, vuosi tuntematon. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma
Hän myös toteaa, että synkkyydestä ja ammattitaidottomuudesta huolimatta mielisairaaloissa ja hoitoloissa olevan myös hyvää. Käytyään läpi satoja potilaskertomuksia niiden läpi paistoi myös toivo. Potilaita myös parani, eivätkä kaikki olleet loppuiäkseen tuomittuja laitoshoitoon.
– Sairailla on lähes aina sisimmässään jokin terveyden kipinä, ja sikäli kuin mielisairaalat kaikessa kolkkoudessaan onnistuivat ylläpitämään tätä kipinää ja välillä jopa sytyttämään potilaissa mielenterveyden liekin, niitä ei rakennettu turhaan.
Video: Millainen on mielenterveyden tila Suomessa vuonna 2020 ja mitä keinoja on käytettävissä?
3:46
Lähde: Kipeät sielut – Hulluuden historia Suomessa, Petteri Pietikäinen. Gaudeamus 2020.
