Pari viikkoa sitten työmarkkinajärjestöt sopivat vuoden 2016 palkkaratkaisusta. Sopimus syntyi monen epäilevän pettymykseksi määräajassa.
Se on jatkoa vuoden 2011 raami-, vuoden 2012 työura-, vuoden 2013 työllisyys- ja kasvu- sekä vuoden 2014 eläkesopimuksille. Kaikki on neuvoteltu erittäin vaikeissa talousolosuhteissa. Ja mikä tärkeintä: ne on tehty neuvottelemalla ja sopimalla – ei repimällä ja riitelemällä.
Työmarkkinajärjestöjen tärkein edunvalvontatehtävä on sopia palkoista, eläkkeistä ja muista työelämäasioista. Seuraava etappi taipaleella on hallituksen kaavailema yhteiskuntasopimus. Siinä sitä sorvaamista tosiaan riittää. Yhteiskuntasopimus on luonteeltaan työmarkkinasopimus, jossa vastuu hintakilpailukyvyn parantamisesta on sälytetty yksinomaan työmarkkinajärjestöille. Hallituksen rooli on arvioida ratkaisun – tai ratkaisemattomuuden - vaikutukset.
Työmarkkinajärjestöt ovat viime vuosina kantaneet vastuuta vaikeasta taloustilanteesta edellä mainituilla, palkkamalttia korostavilla sopimuksilla. Mahdollisen yhteiskuntasopimuksen osaksi ja hintakilpailukyvyn parantamiseksi tarvittaisiin vaalikauden loppuun ulottuvat, edelleen maltilliset palkkaratkaisut. Perustan mielipiteeni muun muassa STTK:n Taloustutkimuksella teettämään tutkimukseen, jonka mukaan suomalaiset hyväksyvät mieluummin maltilliset palkankorotukset 3-4- vuoden ajaksi kuin viime aikoina keskustelussa olleen työajan pidentämisen ilman palkankorotusta.
Jos työmarkkinaosapuolet pääsevät yhteiskuntasopimusneuvotteluissa hallitusta tyydyttävään lopputulokseen, hallitus palkitsee sopimuksen ehdollisella paketilla. Se sisältää yhteensä noin 1,5 miljardin euron sopeutustoimien purkamisen ja tuloverotuksen lisäkeventämisen. Jos sopimus ei toteudu, hallitus jäädyttää paketin.