Ruotsi, 2003. Ohjaus: Mikael Håfström. Käsikirjoitus: Hans Gunnarsson, Mikael Håfström. Kuvaus: Peter Mokrosinski. Leikkaus: Darek Hodor. Tuotanto: Ingemar Leijonborg, Hans Lönnerheden. Pääosissa: Andreas Wilson, Henrik Lundström. Kesto: 116 min.
Nyt kun Jan Guilloun vuonna 1981 ilmestynyt romaanin Pahuuden filmatisointi on valmistunut, kirjailija on saanut niskaansa valehtelusyytösten ryöpyn, sillä hän on kutsunut teostaan vahvasti omaelämäkerralliseksi. Tarinan sisäoppilaitoksen fasistinen julmuus ja päähenkilön isäpuolen säännöllisesti harjoittama väkivalta on leimattu äärimmäiseksi liioitteluksi ja suoranaiseksi valehteluksi. Sekä Guilloun äiti että tämän sisarpuoli väittävät miehen uponneen fantasiamaailmaansa niin, ettei tämä erota enää todellisuutta fiktiosta. Onhan taiteilijalla toki vapaus käsitellä todellisuutta, myös omaa historiaansa miten vain, mutta Guilloun kohdalla tilanne on hieman korni, onhan hän peräänkuuluttanut näkyvästi journalismin etiikkaa. Ehkä journalismi ja taide ovat kaksi eri asiaa - ja saattavathan Guilloun perhe ja koulutoverit myös valehdella. Vastaavat tarinan yksityiskohdat sitten todellisuutta tai ei, elokuvan ympärillä suriseva kohu toimii ainakin filmin tehokkaana lanseerauksena.
Totta tai tarua, Mikael Håfströmin ohjaama elokuva on intensiivinen ja vaikuttava kuvaus sisäoppilaitoksen kauhuista 16-vuotiaan Erik Pontin (Andreas Wilson) silmin. Kerronta keskittyy Erikin ja sisäoppilaitosta hallitsevan opiskelijajengin harjoittamaan järjestelmälliseen simputukseen, minkä tarkoitus on nöyryyttää ja synnyttää lisää väkivaltaa. Koulun koettelemusten lisäksi Erikiä hallitsee kotona sadistinen isäpuoli, jonka rutiineihin kuuluu pojan hakkaaminen remmillä illallisen jälkeen. Piiskaamisen ajan äiti soittaa toisessa huoneessa pianoa peittääkseen kurinpidon äänet.
Ruotsin nouseva tähti, komea Andreas Wilson, näyttelee hiljaisen hartaasti nuorukaista, joka yrittää tukahduttaa vihansa ja olla vastaamatta väkivaltaan väkivallalla. Hyvin synkässä elokuvassa sorto on vinksahtanutta vallankäyttöä. Sortajat ovat pahempia kuin villieläimet: heille mikään ei ole vaistonvaraista vaan karmealla tavalla ennalta suunniteltua. Julmuus on kaunistelematonta julmuutta, ei tehosteilla ja villeillä kuvilla ladattua, tunteista etäännyttävää Hollywood-väkivaltaa. Siksi sitä on toisinaan vaikea katsoa. Erikin ja suomalaisen keittiöapulaisen Marjan romanssi on herkkä mutta tarinan kannalta hieman irrallinen; Erikin ja aran tiedemiehenalun Pierren (Henrik Lundström) ystävyyden lujittuminen sen sijaan toimii kauniina vastapainona silmittömälle pahuudelle. Ajankuvana kauttaaltaan tumma elokuva on tyylikäs niin kuviltaan kuin kerronnaltaankin.