Suomi on selvinnyt koronapandemiasta moneen muuhun maahan verrattuna vähällä, mutta mistään mallisuorituksesta ei päättäjiä voi kehua. Taloudellisia ja inhimillisiä voimavaroja on haaskattu tolkuttomasti siihen nähden, millainen uhka korona lopulta väestön terveydelle on ollut. Tähän päätelmään tulee infektiotautiopin professori emeritus Heikki Peltola uudessa kirjassaan Infektiolääkärin koronasaaga. Peltolan monesta arviosta on helppo olla samaa mieltä, kirjoittaa MTV Uutisten päätoimittaja Ilkka Ahtiainen.
Koronavirus ei ole Suomesta eikä muualtakaan kadonnut, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan on antanut ihmisille muuta ajateltavaa. Kun kansallisen turvallisuuden kysymykset ovat pelissä, influenssan kaltaisia oireita aiheuttava virus on alkanut monesta tuntua suhteellisen pieneltä ongelmalta. Voisi ehkä sanoa, että Vladimir Putin hävitti viruksen suomalaisten korvien välistä.
Mutta tähän asti, melkein kahden vuoden ajan, kansalaisten arkielämää ovat hallinneet itse taudin ohella ennen kaikkea koronan torjunnan nimissä tehdyt toimet: rajoitukset ja sittemmin myös rokotukset.
Pelonlietsonta rajoituspolitiikan tukena
Kun pandemia alkoi talvella 2020, keskustelu oli yksiäänistä. Tuntemattoman viruksen edessä oltiin pelokkaita ja varovaisia. Rajoitukset hyväksyttiin yleisesti. Mutta kun pandemia pitkittyi ja rajoitusten haitat alkoivat puskea pintaan, yksiäänisyys murentui. Varsinkin kun kävi ilmeiseksi, ettei virus suinkaan ole vakava terveysuhka kaikille, vaan ennen kaikkea iäkkäille ja eräistä perussairauksista kärsiville ihmisille. Ja varsinkin, kun rokotteesta alettiin saada suojaa – ainakin taudin vakavaa muotoa vastaan.
