Hanna Weselius: Alma! WSOY. 2016. 210 s.
Ihmisiä tulee ja menee, he kohtaavat tai toivovat sitä, mutta eivät jää toistensa luo – kuin ehkä vain lyhyeksi aikaa. Aino tai Alma, tai Nigeriassa Boko Haramin sieppaamat tytöt, pakolaiset Välimerellä. Naisen paikka ja rooli tässä maailmassa.
Hanna Weseliuksen romaanissa aika, tapahtumat ja ihmiset kulkevat erillään, rinnakkain ja satunnaisesti toisiaan hipaisten. Kuin diakuvat, jotka heijastuvat kankaalle yksitellen, mutta välillä niitä luiskahtaa laitteen samanaikaisesti valaisemaksi, kunnes ne taas irrotetaan omikseen. Diakuvissa on nainen miesten ja naisten, ihmisten, maailmassa.
Alma viittaa Alma Mahleriin (1879-1964), säveltäjä Gustav Mahlerin puolisoon, joka jäi muusikkona itseään pari vuosikymmentä vanhemman miehensä varjoon.
Alma miesten tulkintana
Alman sylin kautta, aviossa tai sen ulkopuolella, kulkivat myös niin Bauhaus-arkkitehti Walter Gropius kuin ekspressionisti Oskar Kokoschka. Alma antoi mennä, heittäytyi ja inspiroi miehiä, mutta jäi itse miesten ja hänen elämäänsä tulkitsevien (miesten) jalkoihin.
Taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori Weselius puolustaakin rajusti Almaa jälkimaailman hänestä tekemiä tulkintoja vastaan, mutta samalla haluaa, että Alma olisi noussut hänelle asetetun roolin katakombista ja tilanteensa – ei herraksi vaan naiseksi (”Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa”).
Aino on nykypäivän Alma, raideliikenteen ja maahanmuuttajien Helsingissä asuva ja roolinsa kanssa kamppaileva henkilö.
Pajunkissat ankkuroivat elämään
Hän on taiteilija, omaa ja muiden naisten (valta)suhdetta miehiin mielessään ja tauluissaan työstävä yksinhuoltaja, jota metsästä yön selässä lapsilleen hakemat pajunkissat muistuttavat elämän merkityksestä. Tyttäret siellä nukkuvat kotona. ”Alaovi on Lohdullinen.” ”Onko leipää.” ”Kirvelee, pistelee, mutta minulla on pajunkissat.”
Satunnaisten henkilökytkösten nykyhetkessä on myös muun muassa Ainon elatusasioita hoitava lakimies – nainen – vähemmän hohdokkaan, silti tärkeän työnsä. Ja ihastumisensa (nuori maahanmuuttaja) kanssa elävä menestyvä nainen.
Kerronta hengittää intensiivisesti ja visuaalisesti, ympäristön tapahtumineen aistii ja tuntee sen läsnäolon. Kaupunki ja ihmiset näkyvät, on sitten kyse Ainon kotitalon alakerran salin ikkunassa olevat isot bikininaiskuvat, kaupunki tai deittipalvelun kautta kusetetuksi (siitäs sait –hengessä) tullut tatuoitu mies.
Alma Mahlerin elämän vuosikymmenet vilahtavat kuin nykypäivän nuorten lasten vanhempien ruuhkavuodet. Aika on tiivistynyt. Alma Mahler jää ehkä hieman manifestinomaiseksi hahmoksi, toisaalta hän on peili ja muistutus sukupuolirooleista ja –odotuksista, niiden verkossa rimpuilemisessa.
Naarmuja tulee, kesäaamu koittaa
Alma tarkoittaa myös sielua ja henkeä. Tässä romaanissa se yhdistää rosoisesti, ja Alman elämänkaarta arvostellenkin, naisten elämäntuntoja. Alma on varoitusmerkki, toisaalta hän ei enää voi puolustaa tekemisiään.
Sosiaalinen media rikkoo rakkauden illuusion huuman. Mutta Ainolla on silti pienet lapset. Hän yrittää jaksaa ja puurtaa, tuntee voimattomuutta, mutta selviää, vaikka sieluun tulee naarmuja kuin pajunkissaryteikössä veitsen kanssa toimiessa.
Ainon taidenäyttelyn avajaiset, vernissage, menee hyvin. Romaanin viimeisessä diakuvassa ei lue Fin, Loppu. Päivä sarastaa, Ainon kotitalon pihalle ilmestynyt jänis istahtaa nurmelle, eikä se piittaa alakerran ikkunan salin jättimäisistä bikininaisten kuvista.
Alkukesän maidonvaloisa elämänvoima. Diakuvien huoneessa syttyvät valot.
Janne Hopsu
Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa