Hanna Weselius: Alma! WSOY. 2016. 210 s.
Ihmisiä tulee ja menee, he kohtaavat tai toivovat sitä, mutta eivät jää toistensa luo – kuin ehkä vain lyhyeksi aikaa. Aino tai Alma, tai Nigeriassa Boko Haramin sieppaamat tytöt, pakolaiset Välimerellä. Naisen paikka ja rooli tässä maailmassa.
Hanna Weseliuksen romaanissa aika, tapahtumat ja ihmiset kulkevat erillään, rinnakkain ja satunnaisesti toisiaan hipaisten. Kuin diakuvat, jotka heijastuvat kankaalle yksitellen, mutta välillä niitä luiskahtaa laitteen samanaikaisesti valaisemaksi, kunnes ne taas irrotetaan omikseen. Diakuvissa on nainen miesten ja naisten, ihmisten, maailmassa.
Alma viittaa Alma Mahleriin (1879-1964), säveltäjä Gustav Mahlerin puolisoon, joka jäi muusikkona itseään pari vuosikymmentä vanhemman miehensä varjoon.
Alma miesten tulkintana
Alman sylin kautta, aviossa tai sen ulkopuolella, kulkivat myös niin Bauhaus-arkkitehti Walter Gropius kuin ekspressionisti Oskar Kokoschka. Alma antoi mennä, heittäytyi ja inspiroi miehiä, mutta jäi itse miesten ja hänen elämäänsä tulkitsevien (miesten) jalkoihin.
Taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori Weselius puolustaakin rajusti Almaa jälkimaailman hänestä tekemiä tulkintoja vastaan, mutta samalla haluaa, että Alma olisi noussut hänelle asetetun roolin katakombista ja tilanteensa – ei herraksi vaan naiseksi (”Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa”).
Aino on nykypäivän Alma, raideliikenteen ja maahanmuuttajien Helsingissä asuva ja roolinsa kanssa kamppaileva henkilö.