Piispa Irja Askola kertoo yllättyneensä siitä, miten monet naiset ovat uskoutuneet hänelle kirkon piirissä kokemistaan traumoista.
Naiset ovat saaneet aiemmin traumoja yrittäessään avautua aroista asioista miespapeille, kuten seksuaalisesta häirinnästä, seksuaalivähemmistöistä, abortista tai perheväkivallasta.
Nyt he kirjoittavat kirjeitä Askolalle, koska toivovat toisen naisen ymmärtävän heitä.
– Ne (kirjeet) liittyvät tilanteisiin, joissa nainen on lyöty kirkon puolelta mykäksi. Olen saanut kirjeitä hyvin iäkkäiltäkin naisilta yli hiippakunta- ja maakuntarajojen. He kysyvät, saavatko kertoa miespapin aiheuttamasta traumasta nyt, kun on nainen piispana.
Askola toivoo, ettei traumoista vaiettaisi, vaikka piispojen joukossa olisi vain miehiä.
– Eivät kaikki miespiispat ole korvattomia ja vailla herkkyyttä. Sensitiivisyys ja herkkyys eivät ole pelkästään nais-mieskysymys.
Marraskuussa eläköityvää Helsingin piispaa voi kuvata edelläkävijäksi. Askola sai pappisvihkimyksen ensimmäisten naisten joukossa vuonna 1988, ja hän on Suomen ensimmäinen naispiispa.
Askola valmistui teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1975. Tuolloin hän myös koki ensimmäistä kertaa rakenteellista sukupuolisyrjintää.
– Se oli vaikea paikka. Istuin samassa opiskelijahallituksessa ja koin tehneeni samat opinnot kuin miespuoliset opiskelutoverini. Kaikki olivat samalla viivalla maisteriksi valmistumiseen asti. Sen jälkeen kaverit, pojat, pelmahtivat virkoihin ja me naiset jäimme miettimään, että mitäs nyt.
Askola työskenteli muun muassa assistenttina yliopistolla, ennen kuin hänet vihittiin pappisvirkaan 13 vuotta maisteriksi valmistumisensa jälkeen.
– Se oli huikea juhla. Koko juhlavuosi oli huikea, kun naisia vihittiin papeiksi ympäri Suomea. Siinä toteutui jotain puhdistavaa, iloa tuovaa asiaa - myös yhteiskunnassa. Sama tavallaan toistui, kun minut vihittiin piispaksi. Että jotain oikeaa, tervettä, puhdistavaa tapahtuu nyt.
"Se sattuu"
Seitsemän vuotta Helsingin piispana toimineen Askolan mukaan naispappien syrjintää tapahtuu nykyään harvoin, mutta yksittäisiä tapauksia löytyy edelleen. Askolan mukaan kirkossa ja yhteiskunnassa on pieni vähemmistö, jonka mielestä kirkon johtajuuteen kuuluvat "miehen vahvat hartijat".
– On tilanteita, joissa tiedän, etten olisi tervetullut herätysliikkeen juhlaan tai muualle. Kyllähän se sattuu. Toivoisin ihmisten ymmärtävän, ettei tässä ole vain instituutio-Irja vaan myös ihminen-Irja, joka kokee syrjinnän tai vihan takia, ettei hän ole hyväksytty.
– Toisaalta se on opettanut minua herkistymään niille ihmisille, joka kokevat vielä enemmän hyljeksintää ja syrjintää.
Kutsumus kantaa
Askolan mukaan varsinkin kaksi asiaa herättää suomalaisissa raivoa: turvapaikkapolitiikan inhimillistäminen ja seksuaalivähemmistöjen puolustaminen. Askola on jatkanut aiheiden kommentoimista, vaikka niitä seuraa yleensä vihapostiryöppy.
– Koen, että ihmisen lamaannuttaminen on vihapostin tavoite, eikä sille saa antaa tilaa. Jos lakkaisin antamasta lausuntoja kutsumukseni mukaisesti, suostuisin vihapostin uhriksi. Kutsumus kantaa, mutta marraskuun eläköitymisen jälkeen kenenkään ei tarvitse kysyä minulta yhtään mitään, ei edes sitä, kuinka paljon kello on. Sitten aion ajatella muita asioita.
Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa ei ole yhtään naispiispaa, kun Askola jää eläkkeelle marraskuun alussa. Asia voi muuttua, kun arkkipiispa Kari Mäkinen jää eläkkeelle kesäkuussa.
– Kirkko tarvitsee kokonaiset kasvot, joihin kuuluvat myös naisen kasvot. Mutta vaalit ovat vaalit, äänestäjät päättävät. Jos Helsingin hiippakunnassa on yli 50 prosenttia naisia ja piispakunnassa ei yhtään naista, on se minusta rakenteellinen vääristymä.