Suojeluskunta ja punakaarti tekivät Savonlinnassa erikoisen aseistariisuntasopimuksen tammikuussa 1918 eikä sisällissodan taisteluja kaupungissa käyty. Kiväärit upotettiin kaivoon, mutta sovinto ei lopulta pelastanut paikallisen punakaartin johtajia.
Tarkkoja lukuja historiantutkijat eivät pysty esittämään, mutta punainen ja valkoinen Suomi onnistui sovinnonteossa Savonlinnan lisäksi monilla muillakin paikkakunnilla.
Paikallisella rauhansopimuksella sotiminen estettiin esimerkiksi Sumiaisissa, Valtimolla, Teuvalla, Ruovedellä ja Muuramessa. Parhaiten onnistuttiin maalaiskunnissa.
– Päätöksiä tehtiin tammikuussa 1918 kuntakokouksissa. Esimerkiksi Valtimolla ei ollut punakaartia eivätkä suurimmat isännät olleet innostuneita suojeluskunnasta, valottaa tutkija Jani Karhu Itä-Suomen yliopistosta.
Sami Kallioinen kirjoittaa Kestämättömät sopimukset -tutkielmassaan, että puolueettomia kuntia olisi ollut jopa 34, kaikkiaan 14 prosenttia silloisista kunnista. Tietolähteenä pro gradussa ovat työväenkaarteja tutkinut Marja-Leena Salkola ja maalaiskuntien itsehallintoon perehtynyt Hannu Soikkanen.
Puolueettomiksi on laskettu kunnat, joissa ei perustettu kummallekaan puolelle järjestysjoukkoja.
3:12
Putikon sahalla vahva punakaarti
Savonlinna oli rautatieverkolla tärkeä reitti Karjalan ja Keski-Suomen välillä. Kaikki merkit viittasivat siihen, että veljesviha syttyisi liekkiin myös Itä-Savon suurimmassa keskuksessa.
Kesällä 1917 Savonlinnassa haluttiin päästä eroon venäläisestä sotaväestä. Loppuvuodesta alkoi sekä suojeluskuntien että punakaartien perustaminen. Savonlinnan suojeluskunta ei ryhtynyt suurlakon alla vielä toimiin, mutta kävi kaksi kertaa Kangaslammilla häätämässä sinne Varkaudesta tulleita punaisia.
Punaiset puolestaan hakivat apua Pieksämäen, Mikkelin ja Varkauden "vallankumouksellisilta piirineuvostoilta" ja tavoitteeksi tuli "lahtareiden" aseistariisuminen.
Suojeluskunnassa oli tammikuussa 1918 noin 400 miestä. Työväen punakaarti oli selvästi pienempi, arviolta noin sata miestä. Putikon sahan järjestyskaarti 40 kilometrin päässä Savonlinnasta oli vahva ja sillä oli aseita.
Alettiin puhua Savonlinnan ja Putikon komppanioista jotka yhdessä muodostivat Savonlinnan pataljoonan.
Suojeluskunta pelasti aseensa
Loppiaisena 1918 alkoi tapahtua. Haminasta tuli ainakin 200 venäläistä sotilasta junalla "helpottamaan sorrettujen työläisten asemaa". Puhuttiin rangaistusretkikunnasta, joita oli nähty muillakin paikkakunnilla.
Yksi kriittisimmistä hetkistä koettiin, kun suojeluskuntalaiset lähtivät kuljettamaan aseitaan turvaan kaupungin ulkopuolelle ja venäläinen sotilasjuna tuli heitä vastaan ylikäytävällä. Valkoiset onnistuivat puikahtamaan venäläisten ohi ja asereki säästyi.
Putikon komppanian johtajan, asemamies J. V. Johanssonin johdolla sotilaat alkoivat yhdessä kaartilaisten kanssa tehdä kotitarkastuksia Savonlinnassa ja pyrkivät keräämään suojeluskuntalaisten aseet.
Kaupunki eristettiin ulkomaailmasta, kun rautatieasema, puhelinlaitos ja lennätinkonttori miehitettiin. Puolensataa “porvaria” pidätettiin ja vietiin kuulusteluihin. Punaiset pullistelivat venäläisen sotaväen voimaan luottaen. Tilanne oli räjähdysaltis.
Naapurikuntien maalaissuojeluskunnista olisi tultu savonlinnalaisten apuun, mutta tieto satapäisestä venäläissotilaiden osastosta hillitsi tehokkaasti väkivaltaan ryhtymistä.
2:20
Pyssyt torikaivoon
Tammikuun 7. päivänä kaupungissa järjestettiin laaja kansalaiskokous. Työväen puolella oli kaksi kilpailevaa linjaa, joista Putikon punakaartilaiset vaativat kovia otteita suojeluskuntalaisia kohtaan. Sosialidemokraattisen puolueen linja oli selvästi maltillisempi.
Kiihkeässä neuvottelussa maltilliset voittivat, ja se oli ratkaisevaa.
Lopulta 8. tammikuuta syntyi sopimus, jonka osapuolia olivat kaupunginvaltuusto, Savonlinnan työväenjärjestöjen eduskunta ja työväen järjestyskaarti. Sopimuksen mukaan kummankin osapuolen oli luovutettava aseensa ampumatarvikkeineen säilytettäväksi Tottin torilla sijaitsevaan tyhjään suodatinkaivoon.
Kaivo lukittiin kahdella lukolla. Avaimista toinen annettiin valtuuston ja toinen työväen luottomiesten haltuun. Lisäksi korostettiin, että mihinkään kostotoimiin edellispäivien tapahtumien johdosta ei ryhdyttäisi, ja vältettäisiin kiihkokirjoituksia sanomalehdissä.
Venäläinen sotaväki poistui Savonlinnasta samana iltana, samoin Putikon punakaarti. Pahin oli vältetty, toistaiseksi.
1:58
Savonlinna iso uutinen
Sopimuksen täytäntöönpano tapahtui 11. tammikuuta, jolloin punaiset pudottivat kaivoon yhden kiväärin, koska "putikkolaiset olivat vieneet omat aseensa mennessään". Valkoiset luovuttivat kuusi kivääriä, mutta punaiset katsoivat tulleensa petetyksi koska aseita tiedettiin olevan enemmän.
Punaisten puhevalta oli kuitenkin mennyt venäläisen sotaväen mukana. Tosiasiassa sopimus palautti valkoisten ylivallan Savonlinnan seudulle. Ei ihme, että punakaartiin jäi katkeruutta.
– Savonlinnan valkoisille oli tärkeää saada venäläinen sotaväki pois ja siksi kannatti pudottaa kaivoon muutama kivääri. Varsinainen asevarastohan oli turvassa kaupungin ulkopuolella, kirjoittaa Olli Vehviläinen Savonlinnan historiassaan.
Savonlinnan tapahtumat herättivät suurta huomiota muualla maassa. Varsinkin valkoinen Suomi hämmästeli miten "huligaanien mellastus" venäläisen sotaväen tuella oli mahdollista. Samalla maahan vaadittiin järjestys- ja puolustuslaitosta "kurittomien laumojen" suojaksi.
Punakaartin johtajat teloitettiin
Loppiaisen tapahtumat jättivät myös valkoisiin epäilyksen siemenen ja he lisäsivät varustautumista. Samalla pelättiin Varkauden punaisten hyökkäystä. Savonlinnan suojelukuntalaiset osallistuivat itse Viipurissa punaisia vastaan käytyihin taisteluihin.
Punakaartin radikaalimpi siipi oli katkera ja koki tilanteen kaupungissa uhkaavaksi. Se pyysi Mikkelin esikunnasta 300 asetta, koska "lahtareiden käytös on röyhkeää". Loppiaisen sopimus irtisanottiin ja kaivon avain palautettiin. Maltilliset sosialidemokraatit jättivät "asian pöydälle".
Suuremmat tapahtumat vyöryivät ympärillä ja Savonlinnan punaisten kohtalo sinetöityi. Karjalan suojeluskunnat riisuivat venäläiset sotilasosastot aseista Sortavalassa, Joensuussa ja pian myös Putikossa.
Johtaja Johansson vangittiin ja lähetettiin Pohjanmaalle. Mies jäi sille tielle.
Kevään aikana useita Savonlinnan punaisten johtohahmoja vangittiin. Muutamat pakenivat Varkauden punaisten joukkoon, mutta joutuivat myöhemmin pidätetyiksi. Ainakin seitsemän Savonlinnan punaista "johtajaa" teloitettiin, joukossa Savonlinnan komppanian päällikkö Herman Moilanen.
Savonlinnalaisten aseistariisuntasopimus esti veljessodan kaupungissa, mutta se ei lopulta pelastanut kaupungin punakaartin johtajia. Savonlinnassa ei tapeltu, mutta kaikki riidanhaluiset pääsivät taistelemaan muille paikkakunnille, kummallakin puolella.
Sovinnolla ei kerskuttu
Heti sodan jälkeen keväällä 1918 niilläkin paikkakunnilla, joilla sovinto oli syntynyt, haluttiin asia unohtaa. Korostettiin enemmän sitä, että oltiin tapahtumissa mukana.
– Puolueettomuustarinat on jätetty taka-alalle. Se ei ole ollut lainkaan tässä muistelu- ja kerrontaperinteen keskiössä. Enemmänkin on haluttu valita se puoli, tutkija Karhu perustelee.
Historiantutkija Tuomas Hoppu muistuttaa, että vuoden 1918 ilmapiiri ei suosinut puolueettomuutta.
– Esimerkiksi Tampereen valtauksen jälkeen pappi Frans Kärki kirjoitti lehteen artikkelin, että puolueettomuus on rikollisuutta. Sovintopuheet eivät oikein sovi sisällissodan teemoihin. Ne liittyivät sodan alussa naiviin ajatukseen, että sota voidaan välttää paikallisesti sopimalla, Hoppu pohtii.
Asekaivosta karkkikioski
Savonlinnalaisen Lauri Auvisen perheessä vuoden 1918 tapahtumista on paljon muistitietoa. Perhe omisti Putikon sahan, jonka työväki perusti järjestyskaartin.
– Suurin osa Putikon punakaartilaisista oli meidän suvun sahalla töissä. Mutta ei se vaikuttanut myöhempään toimintaan. Hyviä työmiehiä ne olivat kaikki, kertoo Auvinen.
Auvisella on vahva käsitys, että ilman paikallista rauhansopimusta ja aseistariisuntaa sisällissota olisi alkanut Savonlinnassa jo Loppiaisena 1918.
– Aseellinen kapina siitä olisi syntynyt ja levinnyt muuallekin. Sopimuksella oli merkitystä.
Aseiden pudottaminen kaivoon oli Savonlinnassa Auvisen mielestä pitkään kaupunkilegenda jota kaikki eivät uskoneet.
– Minullekin se valkeni vasta myöhään, että sehän oli totisinta totta.
Auvinen oli 1950-luvulla kouluikäinen ja muistaa, ettei sovinnosta eikä kaivosta paljon puhuttu.
– Kävin kansakoulua sen kaivon viereisessä koulussa ja päivittäin siitä kuljin ohi. Kaivossa oli silloin -50-luvulla makeiskioski ja siitä me koulupojat ostettiin namujakin, Auvinen muistelee.
Artikkelissa on haastateltujen tutkijoiden lisäksi hyödynnetty Olli Vehviläisen kirjoittamaa Savonlinnan historia -teosta.