Miksi vain kolmannes tutkijoista on naisia? Professorikaksikolta tärkeä muistutus: "Tämä ura ei sulje pois muuta elämää"

Eduskunta myönsi kesäkuun alussa professori Hele Savinille 110 000 euron suuruisen naisten innovaatiopalkinnon. Vastapalkittu tutkija kertoi palkintotilaisuudessa haluavansa rohkaista muitakin naisia valitsemaan tutkijan uran.

Korkeakouluopiskelijoista suurin osa on naisia. Naiset väittelevät siinä missä miehetkin, mutta silti vain 28% naisista päätyy tutkijoiksi tai muihin korkeisiin tehtäviin yliopistolla. Savinin rohkaisu ei siis ole aiheeton.

Tutkijan ura ei ollut Aalto-yliopiston logistiikan apulaisprofessori Katri Kaupin suunnitelmissa vielä silloin, kun tämä aloitteli opintojaan Helsingin kauppakorkeakoulussa.

– Kuten varmaan suurin osa opiskelijoista kauppakorkeassa, suunnittelin minäkin aluksi konsultin uraa, Kauppi naurahtaa.

Kandidaatintyötä kirjoittaessaan Kauppi pääsi mukaan logistiikka-aineen projektiin. Kaupin tehdessä gradua professorit houkuttelivat hänet kirjoittamaan väitöskirjaa. Yksi asia johti toiseen ja akateeminen maailma alkoi todella houkutella Kauppia. Väitellessään Kauppi oli nuorin kauppakorkeakoulusta väitellyt nainen.

– Väitöskirjaa tehdessäni kirkastui, että logistiikka aiheena kiinnostaa minua - tätä todella haluan tutkia. Silloin päätin haluavani professoriksi ja etenemisestä tuli suunnitelmallisempaa.

Kaupin tutkimusalue kattaa yritysten hankintatoimen ja toimitusketjut. Juuri nyt hän on erityisen kiinnostunut sosiaalisesta vastuusta toimitusketjuissa.

– Aihe on haastava ja todella monitahoinen. Vastuullisuuskysymyksiä tutkitaan nyt paljon, mikä varmaan kertoo asian olevan tapetilla myös yrityksissä. Pidän tätä todella positiivisena kehityssuuntana, Kauppi kertoo.

Tutkijan työssä parasta on Kaupin mukaan sen monipuolisuus ja vaihtelevuus.

– Tuntuu, että olen unelmatyössäni. Opettaessani saan olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja esiintyä, välillä toisaalta voin syventyä tutkimukseeni yksin työhuoneellani.

Työ on myös hyvin itsenäistä ja vapaata. Opetustyö on tehtävä annetuissa raameissa, mutta muuten työnkuvan voi määritellä itse.

– Kunhan vain tuottaa tulosta, saa hyvin vapaasti päättää mihin tutkimuksessaan keskittyy, Kauppi kiteyttää.

Kirsti Lonka nousi hiljalleen huipulle

– Koko ajan pääsen oppimaan uutta ja uudistumaan, toteaa Helsingin Yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka kysyttäessä tutkijan työn parhaita puolia.

Lonka on Suomessa ja ulkomailla menestynyt tutkija, jonka lukuisat julkaisut ovat arvostettuja myös kansainvälisesti. Lonka on haluttu puhuja ja toimii muun muassa vierailevana professorina Etelä-Afrikassa sekä johtokunnan jäsenenä Taiwanin teknillisessä yliopistossa.

Kansainvälisyys onkin jatkuvan uuden oppimisen lisäksi Longan mukaan parasta tutkijan työssä.

Kasvatuspsykologia toimii Longan sanoin ikään kuin siltana kasvatustieteen ja psykologian välillä, pyrkien koko ajan luomaan uutta tietoa siitä, miten oppiminen parhaiten tapahtuu.

Ihmismieli kiinnosti Lonkaa jo lukioikäisenä. Suunnitelmana oli hakea lääketieteelliseen ja lukea psykoterapeutiksi.

– Sitten tajusin, että psykologiaa lukemalla vältän kaikki ällötysjutut kuten ruumiinavaukset, Lonka muistelee naureskellen.

Lonka päättikin hakea lääketieteellisen sijaan lukemaan psykologiaa.

Päästyään yliopistoon Lonka kiinnostui oppimisen psykologiasta. Saadessaan paikan tutkimusavustajana 25-vuotiaana hän sanoi haluavansa uudistaa Suomen koululaitoksen. Sinnikkyys ja visio omasta päämäärästä ajoivat eteenpäin, vaikka jotkut saattoivat hymähdellä nuoren tutkijan innokkuudelle.

Huolimatta intohimosta tutkimusalaansa kohtaan Lonka ei heti ollut aivan varma, mihin urallaan halusi tähdätä. Ajatus työstä tieteen parissa sinetöityi vasta, kun Lonka alkoi tehdä väitöskirjaa. Lonka ei sanokaan tehneensä tietoisesti uraa, vaan kulkeneen kohti itseään kiinnostavia asioita.

– Oman tien löytäminen kesti kauan ja matkalle mahtui monta epäonnistumista.

Edelleen paljon stereotypioita

Lonka ja Kauppi eivät ole koskaan ajatelleet, etteivät voisi olla tai tehdä jotain siksi, että ovat naisia. Silti kumpikaan ei kiellä esikuvien merkitystä uravalintaa tehdessä. Kauppi pohtii, että muiden naisten näkeminen merkittävissä asemissa voi rohkaista ainakin alitajuisesti pyrkimään samaan.

Lonka taas kertoo lukioajoistaan, jolloin tietyt oppiaineet vielä usein miellettiin tyttöjen ja poikien aineiksi. Naispuoliset opettajat matematiikassa, kemiassa ja fysiikassa rikkoivat tätä mielikuvaa.

Stereotypia tutkijasta miehisenä ammattina istuu Longan mukaan tiukassa. Tytöttely ja asenteellinen suhtautuminen edelleen totta.

– Jos joku on kaunis nuori nainen, ajatellaan hänen olevan jotenkin pöljä, Lonka tuhahtaa.

Koska Longan oman tutkijan uran alku ei ollut mutkaton, pyrkii hän tukemaan uraansa aloittelevia tutkijoita.

– Olen pyrkinyt aina auttamaan ja kannustamaan nuoria naisia, että heillä olisi edes vähän helpompaa kuin minulla.

Naisten innovaatiopalkinnon kaltaiset tunnustukset ovat sekä Kaupin että Longan mielestä todella tärkeitä, sillä ne nostavat esiin juuri kaivattuja esikuvia ja rikkovat totuttua mielikuvaa tutkijan ammatista.

– Tietenkin kaikkein paras tilanne olisi se, että miehet ja naiset saisivat yhtä paljon tunnustuksia eikä tällaista erillistä palkintoa tarvittaisi, Kauppi toteaa.

Lonka nostaa esiin huijarisyndrooman. Huijarisyndroomasta kärsivä ajattelee huijanneensa muut ajattelemaan itseään kyvykkäämpänä kuin on, eikä usko omiin saavutuksiinsa. Lonka uskoo monen naisen kärsivän tästä.

– Pitäisi uskoa olevansa yhtä pätevä professori kuin kuka tahansa mieskin, Lonka summaa.

Kauppi arvioi naisten olevan miehiä varovaisempia sanomaan olevansa erityisen hyviä jossain. Tämä kääntyy ongelmaksi silloin, kun väitöskirjaa tehdessä pitäisi profiloitua oman alansa asiantuntijaksi.

– Miehet saattavat olla itsevarmempia ja osata myydä osaamisensa paremmin, hän pohtii.

Tutkijan ura ei sulje pois muuta elämää

Suomessa valmistutaan maisteriksi verrattain myöhään. Kauppi arvioi perheenperustamisiän osuvan juuri siihen hetkeen, kun ensimmäiset uran kannalta merkittävät askeleet pitäisi ottaa. Tämä saattaa karsia osan naisista pois tutkijan uralta.

– Ongelma ei rajoitu tietenkään vain tähän alaan.

Kauppi ja Lonka eivät ole joutuneet valitsemaan uran ja perheen väliltä. Molemmat tutkijoista ovat äitejä. Kauppi on palannut hiljattain työelämään äitiyslomalta ja kertoo paluun olleen helppo ja työn tuntuvan kotona olon jälkeen innostavalta.

Lonka kokee äitiyden paitsi itsessään ihanana ja kasvattavana osana elämäänsä, myös parantaneen hänen tuottavuuttaan ja kykyjään tutkijana.

– Lasten myötä sain muuta ajateltavaa ja opin organisoimaan työntekoani paremmin, Lonka kertoo. Hän toteaa myös, ettei uran luominen olisi ollut mahdollista ilman suomalaista lastenhoitojärjestelmää tai osallistuvaa aviomiestä.

Yleinen harhaluulo on myös, ettei tutkijalla voisi olla mitään muuta elämää uransa lisäksi. Lonka kertoo harrastavansa kaikkea hölmöä ja osaavansa myös laiskotella – vaativa työ vaatii siis vastapainon.

– Moni nainen hylkää tutkijan uran, koska luulee, ettei elämään mahtuisi mitään muuta. Uhrauksia joutuu uran vuoksi tekemään, mutta aikaa pitää jättää myös muille asioille.

Kenestä vain on tutkijaksi

– Aito intohimo tutkimusaiheeseen on kaikkein tärkein, Kauppi toteaa. Lisäksi työ vaatii kärsivällisyyttä kahlata muiden tutkimuksia läpi.

Myös Lonka nostaa pitkäjänteisyyden tutkijan tärkeimmäksi ominaisuudeksi.

– Kuten professori Jorma Palo sanoi, tutkimuksen tekemiseen ei vaadita muuta kuin paksu takapuoli ja vähän mielikuvitusta, Lonka nauraa.

– Tällä tarkoitan, että pitää jaksaa istua. Jos haluaa tehdä väitöskirjan vain tittelin takia, on edessä hyvin raskas työprosessi. 

Artikkeli on Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston Journalistinen työ -kurssin lopputyö, joka on tehty yhteistyössä Mediahubin kanssa.