"Menehtynyt lapsi on vanhemmilleen yhä tärkeä" – ohjeita lapsen menettäneen läheiselle

Lauran, 33, poika kuoli pian syntymänsä jälkeen. Niklas syntyi raskausviikolla 30. Hänen tilansa heikkeni täysin yllättäen, ilman syytä.

Sairaalassa järkyttynyttä paria auttoi vain sairaalapastori. Muuta tukea ei tarjottu.

– En ensin suostunut edes tapaamaan sairaalapastoria. En kaivannut ketään paasaamaan jumalista tai siitä, että pojallamme oli nyt hyvä olla jossakin. Mutta tästä pastorista tuli tärkeä osa selviytymistämme. Hän osasi kohdata meidät, ymmärsi, että meidän täytyy saada sylitellä lastamme ennen lopullisia hyvästejä. Kävimme monena päivänä pitämässä Niklasta sylissä sairaalan kappelissa, Laura kuvaa.

– Ihmettelen vieläkin sairaalan töykeää ja epäammattimaista kohtelua ja sitä, että minut kotiutettiin ilman mitään jatkokontrollia. Jäimme roikkumaan täysin oman onnemme nojaan. Onneksi mieheni jaksoi kaivaa minulle, ja meille, apua muualta.

Suruaikana suhteet tuttuihin ja ystäviin joutuivat koetukselle. Osa ihmissuhteista rikkoutui.

– Joku vaihtoi nopeasti puheenaihetta, useimmat vaikenivat ja hivuttautuivat vähin äänin kauemmas minusta. Hakeuduin tietoisesti vastoinkäymisiä kokeneiden ihmisten seuraan. He eivät yrittäneet lohduttaa, koska tiesivät sen olevan turhaa, suruni oli liian suurta. Ainoa, mitä pystyi tekemään, oli olla läsnä ja sietää minua sellaisenaan.

Lauran viha ja katkeruus karkottivat osan läheisistä, jotka eivät ymmärtäneet rajuja tunteita.

– Itsekkyys kuitenkin auttoi selviytymisessä. Muurin rakentaminen ja eristäytyminen olivat pelastusrenkaani. Ajan kuluessa sain kyselyjä, että aionko olla loppuikäni eristäytyvä, katkera ja vihainen.

"Onhan teillä jo yksi lapsi". "Voittehan te saada vielä lisää lapsia!" Näitä lauseita Laura tottui kuulemaan.

– Ei elävä lapsi korvaa millään tapaa ja helpota tuskaa kuolleesta lapsesta! Muut lapset voivat varmasti auttaa selviämisessä, mutta helpommaksi he eivät kuoleman kohtaamista tee, Laura kuvaa.

Lapsen menettäneen läheisiä Laura kannustaa surun kunnioittamiseen.

– Älä yritä lohduttaa, sen aika on vasta myöhemmin. Ole vain läsnä, kuuntele. Tee vaikka ruokaa ja jätä ovelle, jos sureva perhe ei jaksa kohdata. Älä oleta, että suru on mennyt ohi, vaikka käytös näyttäisikin jo normaalilta.

Tärkein neuvo läheisille on Lauran mukaan tämä: älä unohda kuollutta lasta.

– Usein kuvitellaan, että se satuttaa tai avaa haavat, jos joku mainitsisi kuolleen lapsen. Se ei satuta, mutta se satuttaa, jos kuollutta lasta ei mainita. Hän on vanhemmilleen yhtä tärkeä kuin muutkin mahdolliset lapset. Ja vaikka kuollut lapsi olisi ainoa lapsi, hänen äitinsä ja isänsä ovat silti äiti ja isä. He ovat vanhempia.

"Ei se asia mielestä mihinkään lähde"

Jonnan, 36, poika Miro syntyi tammikuussa 2012 ja menehtyi 18 päivän ikäisenä.

Nyt Miron kuolemasta on yli kolme vuotta. Jonna kohtaa edelleen ihmisiä, jotka eivät uskalla mainita lapsen kuolemaa tai kysyä aiheesta.

– Kun Miro kuoli, yhtäkkiä huomasi, että hirveän moni ei ottanut yhteyttä. Jälkikäteen he ovat sanoneet, etteivät halunneet satuttaa eivätkä tienneet, mitä sanoa. Olen vastannut, ettei se, että joku soittaa ja ottaa osaa, pahoita oloa. Kun lapsi on kuollut, olo on muutenkin todella huono. Ei kenenkään yhteydenotto oloa pahenna, Jonna toteaa.

Läheisen kannattaa rohkeasti laittaa tekstiviesti, soittaa tai mennä käymään.

– Onhan se vaikeaa, koska lapsen kuolema ei ole niin sanotusti normaalia, vaikka sitä Suomessakin tapahtuu. Ei ole luonnollista, että lapsi kuolee ennen vanhempaa, Jonna sanoo.

Hän olisi toivonut läheisiltään enemmän kysymyksiä: mitä on tapahtunut, miksi Miro kuoli, miten jaksat, kuinka voit?

– Niille, ketkä ottivat yhteyttä, kerroin yleensä helposti ja pitkästi koko tarinan. Oli myös sellaisia ihmisiä, jotka soittivat ja sanoivat "aion jutella kaikkea muuta, että saat asian pois mielestäsi". Ei se asia mielestä mihinkään lähde niin kauan kuin asiaa työstää, Jonna sanoo.

Lapsensa menettäneelle voi tarjota myös konkreetista apua: mene hänen kotiinsa, pese pyykkiä tai laita ruokaa.

– Kaikki tekeminen oli todella raskasta. Kauppaankaan ei halunnut mennä, ja kun meni, tuntui samalta kuin olisi tehnyt 12 tuntia työtä. Konkreettinenkin apu olisi ollut tarpeen.

"Tuntui kohtuuttomalta, että minulle asetettiin vaatimuksia"

Minna, 29, menetti esikoisensa Roopen, kun tämä oli 15 päivän ikäinen. Roopella havaittiin vakava suolistosairaus, nekroottinen enterokoliitti, eikä mitään ollut tehtävissä.

Minna sai surun käsittelyyn tukea perheeltä ja ystäviltä. Heitä hän kehuu uskomattomaksi voimavaraksi.

– Läheisilleni Roopen kuolema oli myös iso menetys, joten he ymmärsivät sen että kokemani tuska on valtava. Minun on annettu surra rauhassa, mutta on annettu rohkaisevia sanoja siinä, että uskaltaisin luottaa tulevaan, Minna kertoo.

– Läheiset soittelivat, tulivat käymään ja kuuntelivat kärsivällisesti. Toisinaan apu oli myös konkreettista, kuten kuntoutusta liikunnan avulla tai kylään tultiin lounaan kanssa. Käpy ry:n kautta sain nopeasti tukihenkilön, jonka kanssa pidin tiiviisti yhteyttä surun ensimmäisenä vuotena.

Käpy ry on vertaistukiyhdistys, jonka tarkoituksena on tukea lapsikuoleman kokeneita perheitä lapsen iästä ja kuolinsyystä riippumatta. Yhdistyksen kautta hän pääsi kumppaneineen perheleirille. He kävivät myös vertaistukitapaamisissa kerran kuussa.

– Oli voimaannuttavaa tavata vertaisiaan ja tietää, ettei ole yksin menetyksensä kanssa. Että meitä on muitakin, myös niitä, joilla menetyksestä on useampi vuosi, ja he elävät elämäänsä ihan päällepäin tavallisen näköisesti.

Minna käsitteli lapsen kuolemaa puhumalla. Puhuminen auttoi jäsentelemään ajatuksia ja löytämään uusia näkökulmia.

– Olemme keskustelleet mieheni kanssa paljon kaikista lapsen kuolemaan liittyvistä tunteista ja elämästä sen jälkeen, miten niin valtavalla menetyksellä on vaikutusta lähes jokaiseen asiaan elämässä. Edelleen käsittelen Roopen kuolemaa puhumalla hänestä ja hänen kuolemaansa liittyvistä tunteista sekä niiden vaikutuksesta nykyhetkeen.

Kaikilta ymmärrystä ei herunut. Osa Minnan lähipiiristä ei ymmärtänyt, mitä kaikkea surevalle voi sanoa.

– Oli tilanteita joissa minuun lakattiin pitämästä yhteyttä, mutta myös minä karsin kuluttavia ihmisiä elämästäni. En voinut enkä halunnut lähelleni ketään, jonka kanssa en olisi voinut puhua lapsestani tai olisin kokenut että suruani vähätellään tai kielletään, Minna toteaa.

– Epäkunnioittava käytös tuntuu vielä tylymmältä, kun itse on ihan vereslihalla lapsensa kuoleman vuoksi. Oma luonteeni muuttui surun alussa optimistisesta ja ulospäinsuuntautuneesta hyvin vetäytyväksi. Tuntui kohtuuttomalta, että silti minulle asetettiin tietynlaisia vaatimuksia olla, kun kaikki oleminen oli todella vaikeaa.

Lapsen menettäneen läheisiä Minna kehottaa kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Latteuksien latelemista tulisi välttää.

– Ennen kuin sanot mitään mielestäni lohdullista, mieti hetki, onko sanomasi lohdullista vai vain kulunut fraasi, jota hoetaan, kun ei parempaakaan keksitä. Ole kunnioittava läheisesi surua kohtaan ja jos mahdollista, huomioi menehtyneen lapsen merkkipäivä edes pienellä eleellä.