Mätää Tanskan maalla?

Ensin tulin Kastrupin lentokentältä kimpsuineni juna-metroyhdistelmällä jättimäiseen Bella Centeriin. Jo portilla poliisit ilmoittivat sademyrskyssä noin sadalle toimittajalle, että lehdistökeskuksen media-akkreditointi (=-ilmoittautuminen) on ennakkotiedoista poiketen suljettu ruuhkan takia (olisi pitänyt olla auki vielä kolme tuntia). Lohtu: avajaispäivänä se aukeaisi jo kahdeksalta eikä puolelta päivin, kuten ennalta oli ilmoitettu.

Puolen tunnin kuluttua sinnikäs odotus palkittiin kun poliisi antoi periksi. Ärsytetty sopulilauma lähti liikkeelle.

Seuraavaksi turvatarkastus löi jarrut päälle. Kymmenen minuutin sekoilun jälkeen armo kävi oikeudesta ja läpivalaisulaitteiden iloinen piippaus täytti eteishallin.

Kaaos jatkui sisällä, kun hämmentyneet toimittajat alkoivat jonottaa akkreditointitiskille. Ja lopulta puolen tunnin kuluttua viimeinen vaihe: valokuva ja kulkukortin printtaus. Uusi puolituntinen oli takana.

Yritin olla valpas, mutta näköjään aina väärässä jonossa. Niskaan hengitti vain muutama kollega, joista yksi työnsi edellään kokoontaitettavaa polkupyörää - hän on näköjään ollut mammuttikokouksissa aikaisemminkin. Loput puhuivat puhelimessa, lukivat kirjaa tai seurustelivat kohtalotovereiden kanssa.

Painajainen toteutui lopulta täysimääräisenä. Lätkän saadessani olin viimeisten kymmenen joukossa, uhri ja ihmisenä loppu.

Pahinta oli se, että tunnelma virkaveljien keskuudessa oli vapautunut ellei suorastaan hilpeä. En saanut liittolaisia synkille ajatuksilleni että Tanskalla menee päin helvettiä - vaikkakin ensimmäisessä luokassa. Hyväntuulisille tanskalaisille ei kerta kaikkiaan voinut rähistä - he kohauttelivat olkapäitään ja hymyilivät aseistariisuvan valloittavasti.

Olen ollut joskus EU:n ulkoministerikokouksessa jollakin Kreikan saarella. Siellä toimittajat pitivät suorastaan ihmeenä, että sekasotkusta kuoriutui säällinen kokous, josta kaikki pääsivät ajallaan kotiin. Kerrostalon katolta putoava kissa räpiköi ilmassa, mutta naukaisi ja putosi kuin putosikin jaloilleen, noin vertauskuvallisesti.

Me toimittajat olemme yleensä valppaita löytämään epäkohtia varsinkin itseämme koskevissa järjestelyissä. Nytkin uskalsimme ennalta pelätä, että koko Kööpenhaminan historiallinen ilmastokokous kariutuu jo käytännön vaikeuksiin - niin paljon ylimääräistä kärsimystä kun se meidänkin ammattikunnallemme aiheuttaa.

Näin ei tietysti käy, ja tätä pohtiessani tajusin myös toisen asian: kokousta ei olekaan tullut seuraamaan pelkästään maailman politiikan ja talouden journalismin luunkova, hemmoteltu ydin. Täällä pelastetaan nyt maailmaa, ja siihen nähden parin tunnin jonotus on pikkujuttu.

Opin jotain tärkeää.