Euroopassa ei ole maata, jonka politiikkaa ei olisi puolentoista vuoden ajan hallinnut koronakriisin torjunta, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Markus Leikola. Kaava on mennyt kuta kuinkin samalla tavoin kaikissa maissa, aina EU-jäsenyyden Brexitillä lopettaneesta Britanniasta pelkän pääministerin vaihtaneeseen Suomeen.
Ensin lyötiin jarrut kiinni, kuka hitaammin, kuka nopeammin, eikä kukaan riittävästi varautuneena, sen enempää aineellisesti, hallinnollisesti kuin henkisestikään. Maailman maskituotanto oli keskittynyt Kiinaan, jonka satamat oli lisäksi suljettu samaan aikaan kun suojavarusteiden kysyntä pomppasi yhdessä yössä satakertaiseksi. Eurooppa sentään välttyi USA:n kaksi kuukautta pitkältä viiveeltä asianmukaisen koronatestauksen käynnistämisessä.
Kriisilait olivat kaikkialla sinne päin ja lisäksi kesän 2020 alussa populistisimmat johtajat kuten Britannian Boris Johnson houkuttelivat kansaa pubeihin liian varhain, huoli talouden syöksylaskusta päällimmäisenä. Kun lomakausi päättyi ja niin turistit kuin siirtotyöläiset palasivat takaisin kotipaikkakunnilleen, tautitilanne räjähti kahta pahempana käsiin.
Viime talvi meni kotona kökötellessä; poliitikoilla ei ollut enää paineita julkisen elämän avaamiseen, vaan varottiin lopettamasta sulkutiloja ennenaikaisesti. Kevät ja kesä 2021 on ollut rokotuskattavuuden nousua ja kuolleisuuden laskua, josta vihdoinkin voi sanoa, että kriisinhoito alkaa sujua edes plan B:n tai C:n mukaan.
Kenet äänestäjä palkitsee?
Euroopan unioni oli käynnistymisvaiheessa niin kuin aina: organisaatio, jossa päätösvaltaa on niin paljon kymmenillä eri jäsenmailla, ettei se ikinä pysty olemaan nopein ja tehokkain. Mutta kun aikaa kuluu ja eri maiden tavoitteet alkavat näyttää tarpeeksi yhteneviltä – ihmiset, raha ja tavarat jälleen liikkeelle – niin myös jäsenmaille on paljon iloa siitä, että yhteistyörakenne on valmiiksi olemassa.
Nyt sitä tarvitaan erityisen paljon myös sen tähden, että sen enempää Kiina kuin Yhdysvallatkaan ei aio jäädä jakamaan informaatioteknologista tai kauppapoliittista valtaa kellekään muulle yhtään enempää kuin niiden on pakko. EU:n massiivisesta toipumispaketista huolimatta USA:ssa uuteen kisaan käytetään enemmän rahaa ja Kiina tulee kriisistä ulos pitemmällä etumatkalla.
Vaikka aivan normaaliin ei palata vielä vähään aikaan, agendalle mahtuu muutakin: sekä sellaista, joka siellä on ollut ennestään, että vuoroaan odottaneet asiat että pandemian esiin nostama uusi maailma. Poliitikkojen ongelma kaikkialla on, ettei voi olla varma, mikä näistä vanhoista ja uusista maailmoista ratkaisee nyt alkaneen vaalien sarjan.
Vain yksi on varmaa: äänestäjät eivät automaattisesti palkitse ketään hyvästä koronan hoidosta. Tai mistään muustakaan.
Euroopan katseet kääntyvät Saksaan
Norjassa oikeistohallitus kaatui vaaleissa, koska äänestäjät haluavat muutosta talouspolitiikkaan. Ruotsissa vasemmistohallitus kaatui koronasta huolimatta, mutta nousi saman tien uudelleen jaloilleen. Tanskassa demarien vähemmistöhallitus tasapainoilee maahanmuuttopolitiikan ja tarvittavan muiden puolueiden tuen välillä. Suomessakin mielipidemittausten kärjessä kolmen puolueen järjestys vaihtelee lähes kerrasta toiseen.
Suuremmista EU-maista Ranskassa presidentti Emanuel Macronin ja oikeistopopulistisen Marine Le Penin kannatus on kuta kuinkin tasoissa, molemmilla pohjalukemissa. Italiassa on äänestetty vasta koko parlamentaarisen järjestelmän uudistamisesta, mutta kukaan ei edes tiedä, mitä puolueita maassa on seuraaviin vaaleihin asti ehdittäessä.
Ei ihme, että Euroopan katseet kääntyvät Saksaan, joka on koko kriisinkin ajan ollut tuttu ja turvallinen talousveturi sekä poliittisen vakauden perikuva kristillisdemokraattisen liittokansleri Angela Merkelin johdolla.
Vai onko? Nyt kun Merkelin kuusitoistavuotinen valtakausi tulee päätökseensä ensi viikonlopun vaaleissa, kilpailevia kansleriehdokkaita ei vain ole kolme, vaan kaikki kolme ovat kompuroineet pahoin viime kuukausina ja kaikki näyttävät lilliputeilta Merkelin, Helmut Kohlin ja Konrad Adenauerin kaltaisten järkälemäisten äiti- ja isähahmojen rinnalla.
Kristillisdemokraattien Armin Laschet selvisi täpärästi edes oman puolueensa kansleriehdokkaaksi eikä ole vakuuttanut Nordrhein-Westfalenin osavaltion pääministerinä heinäkuisen tulvakatastrofin hoidossa. Vihreät uhkasivat jo välillä perinteisesti konservatiivisessa Baijerissakin nousta ykköspuolueeksi ja tulvat vain lisäsivät ilmastoherätystä maassa, joka on muun muassa kierrätyksen ja luomuviljelyn edelläkävijöitä Euroopassa.
Mutta vihreiden kansleriehdokas Annalena Baerbock on hänkin päästellyt sammakoita; vihreiden ulottuvilla ollut mahdollisuus päästä Euroopan supervallan johtoon on luisunut jo liian kauas. Demarien Olof Scholz puolestaan on joutunut väistelemään skandaaleja niin johtamassaan liittovaltio valtionvarainministeriössä kuin aiemmassa Hampurin osavaltiossakin.
Lue myös: Merkelin kausi Saksan johdossa päättymässä: Samaan aikaan ehdokkaiden puheet kovenevat
Kuka on todennäköisin Merkelin seuraaja?
Tuoreimmat kansalaisten arviot vaaliväittelyistä kertovat, että Scholzia pidetään ylivoimaisesti parhaansa asiaosaajana, mutta Baerbockia lähes yhtä uskottavana ja sympaattisena. Laschet häviää molemmille kaikilla kolmella ulottuvuudella.
Scholz on todennäköisin Merkelin seuraaja, mutta vaaleissa voi silti käydä miten tahansa. Sehän on toki demokratian tarkoituskin. Mutta Saksa ei olisi Saksa, ellei asiapuoli painottuisi sittenkin ylitse muiden. Se tuntuu muistakin eurooppalaisista mukavalta ja turvalliselta: tylsät ja vähemmän kiihkeät saksalaiset ovat juuri sopivia saksalaisia. Ja se, että vaaleissa ei ole yhtä suurta teemaa, vaan on puhuttu kaikenlaisesta asioiden hoitamisesta, on rohkaisevaa matkalla kohti uutta normaalia.
Aika näyttää, ovatko Bidenin USA ja nyt Saksa tien viitoittajia populismin täyteisen 2010-luvun jälkeen asiapainotteisemmalle 2020-luvulle. Hieman harmaammalle, mutta ihan riittävästi töitä teettävälle.