Helena Petäistön kolumni: Jarrumies Scholz teki flegmaattisuudestaan hyveen

Saksan nykyinen liittokansleri, EU:n jarrumies Olaf Scholz herättää entistä enemmän ihmetystä niin omassa maassaan kuin maan rajojen ulkopuolella. Viime viikon pitkä tunnin haastattelu ZDF-kanavan Maybritt Illnerin ohjelmassa näytti osittain sen, mitä saksalaiset kutsuvat nykyään ”komfortflegmatisch”, mukavuudenhaluiseksi flegmaattisuudeksi. Mukavuuden synti tuntuu sodan pitkittyessä piinaavan Saksaa jopa Ranskaa pahemmin, sillä saksalaisilla on vaikeuksia nähdä, että heidän Venäjä-riippuvuutensa oli järjestelmä, joka vaaransi koko Euroopan.

Eikä asiantilaa paranna yhtään se, että maata johtaa henkilö, jolta puuttuu juuri se johtajuus. Moititaan Ranskan presidentti Emmanuel Macronia sitten mistä hyvänsä, niin johtajuuden puutteesta häntä ei voi syyttää, sillä sitkeää sinnikkyyttä hänellä riittää vaikeasti hallittavassa maassa, jossa moni hänen edeltäjänsä on heittänyt hanskat naulaan.

Scholzia ZDF:n lllnerin pihdeissä katsoessa tuli mieleen, että mieshän haluaa pitkästyttää katsojat kuoliaiksi. Hän puhuu monotonisella äänellä, välillä jopa niin hiljaa, että saa todella kuunnella tarkkana. Esiintymistä leimaa innottomuus ilman minkäänlaista tunteenhäivääkään. Jos kansa kärsii flegmaattisuudesta, tarvittaisiin totisesti ihan erilaista johtajuutta, intoa ja uskon valamista, mutta vaikuttaa oudosti siltä, että Scholz itsekin haluaa antaa vaikutelman hitaan harkitsevasta ja ponnettomasta vätyksestä, vaikka maanosa on tulessa.

Merkelin malli ja historian taakka

Scholzin edeltäjällä ja esikuvalla Angela Merkelillä oli tapana sanoa, että ”in der Ruhe liegt die Kraft”, rauhallisuudessa on voimaa. Jo silloin Euroopan mahtavimmassa kansliassa oli kuulemma kuin huopatossutehtaassa, sillä entisenä tutkijana Merkelin oli ottanut palvelukseensa koko liudan tutkijoita ja tilastotieteilijöitä, joiden kanssa jokainen päätös punnittiin ilman pienintäkään kiirettä. Merkeliä syytettiin hitaudesta ja päättämättömyydestä Euroopan kriiseissä, joissa finanssikriisiä, euroa ja Kreikkaa koskevat päätökset tulivat aina niin viime tipassa kuilun partaalla, että muut EU-maat lähenivät hermoromahdusta.

On onnetonta, että Scholz seuraa Merkelin esimerkkiä, vaikka ajat ovat rajusti muuttuneet Ukrainan sodan takia. Kun Scholzilta kysyttiin ohjelmassa syitä hidasteluun ja myöhästelyyn asetoimituksissa ja päätöksenteossa, ei hän tietenkään myöntänyt yhtään mitään, vaan päinvastoin tuntui jopa painottavan rauhallisuuden merkitystä verrattuna joihinkin hoputtelijoihin Saksan poliittisissa piireissä nimeltä mainitsematta. Hän on siis tehnyt flegmaattisuudesta hyveen. Pitkä ohjelma oli myös hyvä esimerkki siitä, miten Schulz osaa puhua pitkään sanomatta mitään.  

Tosin Britannian tavoin Saksalla on myös kielletty F-sanansa. EU:n jäsenenä Britannian ”F-word” tarkoitti federalismia, Euroopan liittovaltioajatusta. Saksassa ”F-Wort” liittyy nimenomaan johtajuuteen, josta nyt on puute. Historian taakka ei salli ”Führer”-sanan käyttöä eikä siis johtamisen painottamista. 

Monet politiikan tutkijat ja kommentaattorit ovat etsineet ja löytäneet myös muita syitä sekä Saksan ja sen puolueiden menneisyydestä että koalitiohallituksen sisäisistä ristiriidoista. Saksalla, mutta myös Ranskalla on ollut vaikeuksia asettaa viisarit uuteen asentoon Venäjän kanssa pitkästä perinteestä johtuen. Scholzin sosialidemokraattisen puolueen pyhä lehmä, Ostpolitik, idänpolitiikka, luotti sokeasti kaupankäynnin ja keskinäisen taloudellisen riippuvuuden tuomaan tasapainoon ja rauhaan Venäjän kanssa. Puolueen suuren pojan, Willy Brandtin, varjo leijuu yhä puolueen yllä, vaikka Scholz haluaisikin pyristellä siitä irti. Edellinen demariliittokansleri Gerhard Schröder sai kaikessa rauhassa puuhata Itämeren kaasuputkea ja ystävystyä Putinin kanssa ennen kuin viimein joutui pannaan vasta viime vuonna.

Lisäksi Scholzin käsiä sitoo toisen maailmansodan taakka ja sen perintönä Saksaan iskostunut pasifismi. Se on yhä niin voimakasta, että viimeksi eilen Berliinin kaduilla marssittiin rauhan puolesta, kun muualla marssitaan Ukrainan puolesta. Vihreät on ainoa puolue, jossa enemmistö kannattaa Ukrainan aseellista taistelua hyökkääjää vastaan.

Uralilta Atlantille

Ranskassa taas koko kansan palvoma suurmies Charles de Gaulle iskosti ranskalaisten mieliin Euroopan, joka ulottuu Uralilta Atlantille. Myöhempi gaullistijohtaja, presidentti Jacques Chirac, Pushkinin harrastaja, korosti Venäjän maan, kansan ja kulttuurin suuruutta. Molempien maiden kulttuuripiirit ovat aina tunteneet keskinäistä sielujen sympatiaa. Kylmän sodan aikana venäläistaiteilijat esiintyivät jatkuvasti Pariisissa, ja Ranskan suuret elokuvatähdet vierailivat näyttävästi Moskovassa, eräänlaisena takuumiehenä filosofi Jean-Paul Sartre, joka ei tuominnut Neuvostoliiton kommunismin hirmutekoja missään vaiheessa. Macronin onneton lausahdus siitä, ettei Putinia saa nöyryyttää, heijastaa Ranskan pitkää perinnettä Venäjän ymmärtämisessä. De Gaulle tunnetusti ymmärsi Urho Kekkosen linjaa paremmin kuin kukaan muu Länsi-Euroopan silloisista johtajista.

Nyt, kun molemmat, Saksa ja Ranska, ovat menettäneet ulkopoliittista uskottavuuttaan ja painopiste on siirtynyt itäiseen ja pohjoiseen Eurooppaan, on mahtava Saksa joutunut havahtumaan siihen tosiasiaan, ettei se enää olekaan kaiken keskellä, ja että sen vaikutusvalta on murentunut. Luulisi, että tässä tilanteessa Saksalla ja Ranskalla olisi syytä löytää taas toisensa. Siitä ei kuitenkaan näy merkkejä, sillä myöskään henkilökemia ei yksinkertaisesti toimi kahden täysin erilaisen johtajan välillä. Huumorintajuisen ja Scholzia sosiaalisesti lahjakkaamman Merkelin kanssa oli sentään helpompi toimia.

Sillä paitsi puolustuspoliittista täyskäännöstä ja sadan miljardin euron varaamista Saksan sotilaallisen mahdin eli Euroopan parhaimmin varustetun armeijan polkaisemiseksi kuten Scholz asian muotoilee, hänen maalailemansa ”Zeitenwende” sisältää myös linjanvedot Euroopan unionin kehittämiseksi. Siinä Scholz poikkeaa edeltäjästään, sillä sellaista ei Merkel koskaan tehnyt koko pitkän valtakautensa aikana. Mutta nyt tämä kauan odotettu Saksan EU-suunnitelma uhkaakin jäädä täysin sekä Ukrainan sodan jalkoihin että myös maan koalitiohallituksen keskinäisiin erimielisyyksiin.

EU tarvitsee Saksan ja Ranskan yhteistyötä

Koalition kiistely on estänyt myös armeijan varustamisen aloittamisen tosissaan, vaikka rahat siihen on varattu ja äänestetty. Ulkopolitiikassa Scholz ja Vihreitä edustava ulkoministeri Annalena Baerbock puhuvat usein eri äänellä; Baerbock on myös hallituksen innokkain EU:n puolestapuhuja. Sen sijaan suurimmat yhteenotot hallituksessa käydään vihreiden ja liberaalien välillä. Mitä Ranskan suhteisiin tulee, Scholzia ja Macronia paremmin keskenään toimeen tulevat maiden ulkoministerit, molemmat naisia. Harmi vain, että Ranskan Catherine Colonna kuuluu höyhensarjaan omassa maassaan.

Scholzin EU-linjanvedot ovat silmiinpistävän lähellä Macronin kaavailuja ja merkitsevät melkoista käännöstä Saksan EU-ajattelussa. Nyanssieroja Ranskan kanssa näkyy totta kai, mutta ennen kaikkea Scholz hyväksyy Macronin ajamat kaksi kärkipyrkimystä; pyrkimykset Euroopan suvereniteettiin eli riippumattomuuteen ulkovalloista sekä Euroopan poliittisen yhteisön rakentamiseen.

Viime elokuussa Eurooppa-ajatuksiaan esittänyt Scholz ehdotti myös EU:n päätöksenteon tehostamista siten, että yksimielisyyttä kaikkien 27 jäsenmaan kesken ei enää tarvittaisi yhteisessä ulko- eikä turvallisuuspolitiikassa eikä fiskaalipolitiikassa, vaan määräenemmistö riittäisi päätökseen. Scholz puolustaisi myös jäsenmaita koskevaa oikeusvaltiovaatimusta niin, että EU-tuet katkaistaisiin automaattisesti sellaiselta maalta, jossa oikeusvaltioperiaatteita ei noudateta.

Scholzin ehdotukset kelpaavat myös Ranskalle, mutta niiden heikkous on siinä, että kyseessä ovat vain yhden miehen eli liittokanslerin ehdotukset, eikä niitä ole käsitelty hallituskokoonpanossa. Mutta jos ne menisivät läpi Saksan hallituksessa, Saksan ja Ranskan yhteistyö ja sitä kautta EU:n eteenpäinmeno voisi ainakin teoriassa viimeinkin inahtaa eteenpäin.

Sillä vaikka EU:n Venäjä-politiikka näyttää Saksan ja Ranskan mokien ja vitkuttelun takia siirtyneen itäiseen ja pohjoiseen Eurooppaan, ennen kaikkea Puolaan ja Baltiaan, ja Berliinin katse suuntautuneen Varsovaan, ei siitä pääse yli eikä ympäri, että EU:n eteenpäinmenoon tarvitaan yhä pohjaksi Saksan ja Ranskan sopu. Se ei riitä päätöksentekoon, mutta välttämätön edellytys asioiden nytkähdykseen se yhä on. Puolasta ei siihen rooliin ole, sillä vaikka se on saanut kaikkien arvostuksen takaisin esimerkillisellä Ukrainan auttamisellaan, sen oma oikeusvaltiotilanne pysyy esteenä.

Valtiotieteilijä Zbigniew Brzezinski, Valkoisen talon kaikkien aikojen tunnetuimpia turvallisuuspoliittisia neuvonantajia, totesi 1970-luvulla, että Ranska pyrkii pönkittämään omaa, siirtomaavallan hajottua menettämäänsä vaikutusvaltaa Euroopan yhteisön kautta, kun taas Saksa pyrkii löytämään Euroopan yhteisöstä itselleen pelastuksen toisessa maailmansodassa aiheuttamiensa kauheuksien jälkeen. Scholzin julistama ”Zeitenwende” merkitsee muutosta myös siinä, että Saksa ei enää pyytele anteeksi, vaan alkaa vihdoinkin myös toimia Euroopan unionissa. Mutta toistaiseksi vain paperilla.