Markus Leikolan kolumni: Kaksikymppinen perustuslaki näytti monet puolensa koronavuonna – Pekka Haaviston tapaus paljonpuhuva esimerkki

Kuten muistakin kaksikymppisistä, on perustuslaistakin jo nähtävissä, että se on kasvanut täysivastuulliseksi aikuiseksi, mutta säätöäkin vielä tarvitaan, kirjoitta MTV Uutisten kolumnisti Markus Leikola.

Koronan huumassa on monta tasavuosipäivääkin hurahtanut ohi ja yksi niistä on Suomen perustuslain, joka täytti tasan 20 vuotta viime maaliskuussa. Se astui voimaan siis samana päivänä kun presidentinlinnan haltijuus siirtyi Martti AhtisaareltaTarja Haloselle, ja silloin kohuttiinkin eniten presidentin valtaoikeuksien supistumisesta – johdonmukaisena pitkänä siirtymänä, jossa alun perin vuoden 1918 kuningashankkeen perintöä lähdettiin Kekkosen jälkeen korjaamaan Koiviston johdolla kohti parlamentaarisempaa järjestelmää.

Tänä päivänä valtaoikeudet ovat pienemmän kiinnostuksen kohteena kuin toinen merkittävä uudistus, perusoikeuksien ajantasaistaminen kansalaissodan jälkimainingeista toisen maailmansodan jälkeisen kansainvälisen sopimusjärjestelmän ja länsieurooppalaisen oikeusvaltion mallille. Perusoikeudet tuotiin jo vanhaan perustuslakiin 25 vuotta sitten, mutta tämä tarkoitusperä on sanottu erityisen selkeästi vuoden 2020 perustuslain ensimmäisessä pykälässä:

"Valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Suomi on Euroopan unionin jäsen."

On kuvaavaa, että perustuslaki hyväksyttiin äänin 175-2.

Vuosi 2020 on hyvin osoittanut sen, mikä tuolloin jo tiedettiin: eri perusoikeuksien yhteen sovittaminen tulee aiheuttamaan paljon tulkintatarpeita. Milloin on sananvapaus tärkeämpi kuin yksilönsuoja, milloin kansalaisten oikeus liikkua tai harjoittaa elinkeinoaan tärkeämpi kuin oikeus elämään ja terveyteen?

Näihin kysymyksiin ei ole absoluuttisia vastauksia, vaan ne joudutaan kohtaamaan tapaus kerrallaan – ja totisesti näin on tehtykin. On johdonmukaista, että uusia lakeja säädettäessä niiden perustuslainmukaisuuden tutkii juuri samainen eduskunta, joka on perustuslainkin säätänyt, erityisessä perustuslakivaliokunnassa.

Helppoa se ei ole, edes hyvinä aikoina. Kriisiaikoina, jollaista on nyt eletty kymmenen kuukautta, se on vielä vaikeampaa, sillä kriisissä vain päätösvallan keskittäminen ja nopeat päätökset takaavat, että toimeenpanovalta eli hallitus ja virkamiehet voivat turvata oikeuden elämään. Oikeusvaltiossa joudutaan tasapainoilemaan aina kriiseissä laillisuuden ja hallinnon tuloksellisuuden välillä. Suomen saldo vuonna 2020 alkaneessa kriisissä ei ole tässä huono ja erityisesti hyvään tulokseen on vaikuttanut lakeja valmistelevien virkamiesten venyminen äärimmilleen lainsäädäntöprosessin oltua parhaimmillaan monikymmenkertainen normaaliaikoihin verrattuna. Eduskunnalle on silti jäänyt mahdollisuus palauttaa epäkohtia uuteen valmisteluun, ilman että se puolestaan olisi riskeerannut liikaa ihmishenkiä omalla toiminnallaan.

Erilaiset vakavat häiriötilat tulevat kaiken todennäköisyyden mukaan lisääntymään tulevaisuudessa, olipa kyse pandemioista, luonnonkatastrofeista tai muista vastaavista tai sitten talouden ja yhteiskunnallisen vakauden horjumisesta tiiviisti verkottuneessa maailmassa. Oma veikkaukseni on, että kysymykset yksityisyyden suojasta sekä pakkotoimien käyttökynnyksestä eivät tule häviämään eurooppalaiselta agendalta, jos halutaan pitää sekä ihmiset turvassa että pyörät pyörimässä. Näistäkin kysymyksistä olisi hyvä päästä keskustelemaan hyvän sään aikana, jolloin voi hurskaasti toivoa, että niihin liittyisi ehkä hieman vähemmän kiihkoa ja enemmän oikeudenmukaisuuden varmistelumekanismeja.

Vuonna 2020 nousi jälleen esiin myös toinen perustuslakivaliokunnan tehtävä, ministerien rikosoikeudellisen vastuun pohtiminen. Tämä on hyvinkin ongelmallinen kysymys. Vaikka tapoihin kuuluukin sanoa, että perustuslakivaliokunta ei olisi poliittinen elin, niin jos ministereistä tehdään rikosilmoituksia poliittisin tarkoitusperin ja niiden laillisuuden käsittelyyn osallistuvat poliittisin perustein valitut ihmiset, on hyvin vaikea väittää, että politiikka ei liittyisi asiaan.

Perustuslain mukaan kansanedustajaa ei sido tehtävässään mikään, ei siis myöskään vaatimus unohtaa poliittinen taustansa tai pyrkiä ajattelemaan epäpoliittisesti. Paradoksi on siinä, että kun eduskunnan autonomian tähden syytesuoja-asioita käsitellään eduskunnassa, niin samalla ne myös politisoituvat kuten eduskunnassa asioille eduskunnan luonteen mukaisesti käy.

Kun meillä on joka tapauksessa oikeuskansleri-instituutio valvomassa ministerien ja hallituksen toiminnan laillisuutta ja eduskunnalla mahdollisuus luottamuslauseäänestyksiin, voi kysyä tarvitaanko tätä vallan kolmijako-oppia hämmentävää käytäntöä edelleen - ja jos, niin mihin.

Sinänsä Pekka Haaviston tapaus, ollaanpa Haaviston toiminnasta tai al-Hol-asiasta mitä mieltä hyvänsä, muistutti suomalaisen järjestelmän eräästä hienoimmasta yksityiskohdasta: meillä päätöksenteossa yhdistyvät kansan tahto ja virkamiesvastuu hienolla tavalla, kun joka ikisessä päätöksessä ja laissa pitää olla sekä esittelevän virkamiehen että esittelevän ministerin allekirjoitus. Vaikka ministeri ei voi noin vain hyllyttää virkamiestä, virkamies voi kieltäytyä ja ministeri vaihtaa sen jälkeen esittelijän toiseksi – kansan tahdon toteuttamiseksi. Jos taas seuraavissa vaaleissa kansa on vaihtanut tahtoaan, kansa saa puolestaan ministerin vaihdetuksi, mutta virkamies jatkaa tehtävässään.

Näin yhdistyvät jatkuvuus ja vaihtuvuus mielestäni nerokkaasti. Kuten muistakin kaksikymppisistä, on perustuslaistakin jo nähtävissä, että se on kasvanut täysivastuulliseksi aikuiseksi, mutta säätöäkin vielä tarvitaan. Tästä on helppo esittää toivomus uudelle vuodelle: vaihtukoon korona vuonna 2021 terveellisemmäksi menoksi, mutta jatkukoon kansanvalta yhä ehommaksi jalostuen. 

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja