Lukupiiri: Liian kiltti tyttö

Kirja: Huomenkellotyttö

Kirjailija: Sarianna Vaara

Kustantaja: Like

Helmiä: 5

Kenelle: Pikkuvanhoille, kilteille tytöille, nuorille aikuisille, huolehtijoille.

Mistä on liian kiltit, pikkuvanhat tytöt tehty?

• Vastuuntunnosta.
• Maitohapoille juostuista koivista.
• Kylmistä hikipisaroista.
• Herkästi vähättelevästä, hienoisesti väärentelevästä, ovelasta ja runoiluun taipuvaisesta suusta.
• Helpotuksen kyynelistä.
• Liian isoista saappaista.

Sarianna Vaaran esikoisromaani Huomenkellotyttö perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa – ja sen myös tuntee luissa ja ytimissä asti, sillä runotytön herkkyys ja kipupisteet välittyvät sivu sivulta, jo heti niiltä ensimmäisiltä.

Aihe tuntuu jo heti ensiaskelista asti tutulta, samaistuttavalta, niin että hengitystä kylmää ja pienen tytön sielua viiltää. Vaikkei se kerro minusta.

Se kertoo niistä tuhansista ja taas tuhannista – lukemattomista – lapsista, jotka joutuvat astumaan liian isoihin saappaisiin aivan liian pienenä.

"Äitini oli sairas, mielisairas. Ja niin sairas, että minä olin oppinut jo ennen kansakoulusta pääsemistä kuinka skitsofrenia kirjoitetaan, ja sitä eivät osanneet kaikki aikuisetkaan. Minä osasin kirjoittaa sen latinaksikin: schizophrenia.

Ja tiesin, että sairaudelle annettiin myös numero, diagnoosi. Tiesin psykoterapian, tiesin lääkkeet nimeltä, tiesin millainen oli Diapamin 10 milligramman tabletti ja montako äiti kesti niitä vaipumatta liian syvään uneen ja kuinka kalliita ne olivat."

Nuori Anna elää skitsofreniaa sairastavan, lääkeriippuvaisen kirjailijaäitinsä kanssa, jonka elämänhalu hapuilee vähän väliä tuonpuoleisen ja tämän maailman rajamailla. Heidän välinen suhteensa on erittäin tiivis, lämminkin, sekä käsinkosketeltavan riippuvainen – molemmin puolin. Anna saa kantaakseen paljon huolta, murhetta ja vastuuta, vaikka olkapäillä pitäisi painaa ainoastaan koulukirjat ja pienen tytöt unelmat.

”Minä olin päättänyt, että vaikka sairaus oli tullut jäädäkseen, sitä ei voinut pitää ystävänä, sitä ei saanut passata eikä palvella, silloin ei jäisi edes pienen pientä kipenettä siitä toivosta että se joskus keräisi tavaransa ja katoaisi. Ei, sen piti antaa majailla kun ei muutakaan voinut, mutta ystäväksi en sitä ottaisi.
Senkin minä tiesin, että itsemurha on suicidi latinaksi.

Minähän tiesin kaiken!”

Kun äidin pitäisi olla se, joka keittää kuumaa kaakaota ja tekee lihapiirakoita iltapalaksi, pienen tytön pitääkin vahtia että tämä syö varmasti lääkkeensä eikä katoa teille tietymättömille.

Kyse ei kuitenkaan ole oidipuskompleksista, vaan ihailusta, vahvasta äiti-tytär-suhteesta, joka kestää tuulet ja tuiskeet, tiuskinnat ja silmien pyörittelyt, kauhun hetket ja huolesta väreilevät lihakset.  Äiti on äiti, virheineen, pelottavine piirteineen, jotka ainoastaan lukija tuntuu näkevän  – ei niinkään Anna itse.

Äiti on rakas.

Jollain tasolla tuo pieni tyttö on ylpeä siitä, että hän osaa huolehtia äidistään: hän tietää miten toimia kun äidin ajatukset harhailevat, kädet tärisevät tai paperipinot kasvavat, tiedostaen että ainoastaan hän kykenee taluttamaan äitään eteenpäin. Mutta osaako hän itse päästää äitinsä kädestä irti?

”Katselin kadulla kulkevia ihmisiä, söin mansikkajäätelöä ja nautin siitä hetkestä. Äiti oli siinä vieressä, söi samanlaista tötteröä ja hengitti samaa ilmaa, istui samalla penkillä ja katseli samoja ihmisiä. Siinä me istuimme, ihan rauhassa, kuin ketkä tahansa äiti ja tytär. Ja silti minä odotin että se rikkoontuisi, hajoaisi johonkin, helisisi sirpaleina keskelle kaupunkia, siihen jalkojemme juureen.

Halusin lopettaa onnellisen tuokion ennen kuin särkynyt hetki rahisisi kenkien alla.”

Anna on lapsena pikkuvanha, aikuisena liian kiltti tyttö.

Vaaran romaani on kirjoitettu pehmein, leijuvin sormin, vaikka aihe onkin raskas. Teoksen lyyrisyys on kaunista, liikuttavaa luettavaa. Monet äidintytöt saattavat löytää sivuilta palan itseään.

Kursivoidut kohdat ovat otteita Huomenkellotyttö-teoksesta.