Koska saimme niin paljon koskettavia joulutarinoita, päätimme tehdä joulumuistoja koskevasta jutusta kaksiosaisen. Tässä vielä tarinoiden parhaimmistoa!
Äidin muistolle
Joulu 1991 jäi ikuisesti mieleeni! Rakas äitini kuoli 19.12.1991, vain 67-vuotiaana. Tosin hänellä oli 2-tyypin diabetes ja sepelvaltimotauti, mutta kuitenkin kuolema tuli liian aikaisin. Äidin kuoleman jälkeen joulu on ollut aina surullinen, vaikka olisin sen viettänyt lapsenlastenkin kanssa.
Äiti oli ahkera ja järjestelmällinen ihminen, ja sen opin olemme myös perinnöksi saaneet. Äidin osa kahden lapsen yksinhuoltajana oli vaikea aikana jolloin ei ollut asumistukia eikä muitakaan avustuksia. Vaan kuitenkin olemme veljeni kanssa kasvaneet kunnon kansalaisiksi (nyt jo 60 ja 64 vuotta) ja omillamme toimeentuleviksi.
Äiti oli itsenäisyyspäivänä ollut vieraanani Vantaalla, ja kävimme muun muassa hänen lapsuudenystäviensä luona Kannelmäessä. Toivoimme, että ystävät tulisivat myös käymään äidin luona Lammilla, ja tulivathan he sitten; hautajaisiin.
Äiti oli kai aavistanut lähtönsä, kaikenlaisia järjestelyjä oli tehty ja esimerkiksi kaikki joululahjat olivat valmiina ja paketoituina.
Kun äiti lähti tuona itsenäisyyspäivänä junalla kotiin, hän halasi pitkään. Kun soitin varmistuksen, että oli päässyt turvallisesti perille, hän harmitteli kun juna tuli niin nopeasti ja ne viimeiset jäähyväiset jäivät niin lyhyiksi.
Kiitollisena ja rakkaudella muistaen
"Kauniit muistot eivät koskaan kuole"
Iloa rattaista
Olen syntynyt vuonna 1946, joten muistamani varhaiset jouluajat olivat vielä pula-aikaa ja niukkuutta. Vietin lapsuuteni Muonion Särkijärvellä rajavartioston asunnoissa, koska isäni oli siellä töissä. Silloin vielä koulutettiin asevelvollisia siellä, joten lapsuuteni joulupukit olivat varmaan sotilaspoikia. Kun pukki aikanaan lähti, yritin livahtaa portaille katsomaan ehtisinkö nähdä pukin porot. Olin kovin pettynyt kun en nähnyt. "Pukki" oli varmaan jo ehtinyt livahtaa kulman taakse piiloon.
