Linn Ullmann leikittelee todellisuudella

Ei sitä voi selittää silläkään, että Linn sattuu olemaan Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär. Tai sillä, että hän on toiminut pitkään Dagbladet -lehden kirjallisuuskriitikkona. Ei, yksinkertainen selitys on, että kirjan perhekuvaus on onnistunut, ja kirja kantaa. Se on täynnä iloa ja samalla surumielinen, nykyaikainen ja nostalginen.

Se on nokkela rapsodia kuin Gershwinin musiikki, jota sekä kirjan sankaritar Karin Blom että kirjoittaja Linn Ullmann ihailevat. Kirjan kansilehdiltä on turha etsiä vihjettä maailmankuuluista vanhemmista. Siinä todetaan vain, että Linn Ullmann on syntynyt vuonna 1966 ja tämä on hänen ensimmäinen kirjansa. Suomeksi kirjan on kääntänyt Tarja Teva ja sen julkaisi WSOY.

Äidin paradoksi

-Ihailen monia kirjailijoita, muun muassa Jane Austenin kylmän ironista ja kuivaa älykkyyttä, Linn hymyilee. Hän on mustissa housuissaan ja hupparissaan yhtä hoikka ja hentoinen kuin romaaninsa ronskin sankarittaren sisko Julie. Julieta hän ehkä muistuttaa muutenkin eniten kirjan henkilöistä. Hänellä on yhdeksänvuotias poika ja hän on eronnut. Ullmann sanoo olevansa viimeinen ihminen, joka haluaa antaa parisuhdeneuvoja. Niitä maailmassa tuputetaan muutenkin liikaa.

-Kirjat, lehdet ja muut ihmiset neuvovat kaikkialla, miten perheiden pitäisi elää. Norjassa on syntynyt antiseksi -kampanja seksin liikatuputusta vastaan, minä voisin perustaa antineuvo -kampanjan. Kirjassa sankaritar-kertoja Karin seuraa läheltä Julien ja Aleksanderin kamppailua avioliitossaan. Julie taistelee, sillä hän ei halua erota ja pettää lastaan, kuten hänen vanhempansa tekivät hänelle, mutta kuitenkin hän vääjäämättä valuu kohti yksinäisyyttä. Julie haluaa suojella poikaansa Sanderia kaikelta pahalta, mutta tietää jo synnytyslaitoksella, ettei pysty siihen. Se on jokaisen äidin paradoksi.

Poikatyttö Karin Blom

Itse leikkisä sankaritar-kertoja, supertyyppi Karin Blom on eräänlainen ihanneminä, paljon vahvempi ihminen kuin Linn Ullmann on, toteaa Linn. Hän ei hae sitoutumista, hänelle riittää, että hän saa kaikki haluamansa miehet. Mutta Karinkin oppii vastuunsa; kirjassa hän käy läpi, miten se tapahtuu.

-Karin on poikatyttö, halusin säilyttää hänessä mahdollisimman paljon maskuliinisia piirteitä, halusin leikitellä sukupuolilla ja seksuaalisuudella. Halusin hänen olevan aloitteellinen, hän ei nyhjää odottamassa rakkautta kotona. Karin Blom valehtelee sujuvasti, ja siksi lukijankin on itse pääteltävä, milloin uskoa Karinin kertomaan ja milloin ei. Karin on viettelijä, mutta ei niin kaunis, että se olisi liian helppoa. Hänen salainen aseensa on laulutaito ja hullutteleva mielikuvitus.

-Tytön, joka osaa laulaa Gershwiniä, ei tarvitse pelätä mitään elämässään, sankaritar filosofoi. Blomin perheenjäsenten kamppailu arjesta ja rakkauksista näyttäytyy kirjassa Karinin silmin. Mukana on joitakin todellisia kohtauksia Linnin lapsuudesta ja jotain Linnille itselleen tärkeitä asioita, kuten elokuvat ja musiikki. Mutta avainromaani se ei ole.

-Karinin ja Julien äiti Anni ei ole minun äitini. Minun äitini ei ole yhtä brutaalin hauska kuin Anni. Linn kertoo antaneensa kirjan vanhemmilleen, kuten kuka tahansa esikoiskirjailija antaisi. He olivat lukeneet sen kuin ketkä tahansa esikoiskirjailijan ylpeät vanhemmat lukisivat, täysin kritiikittä.

Imeldan kengät

Kirjasta löytyy yllättäen erikoisia irrallisia tarinoita, joissa esimerkiksi paljastuu, miksi Imelda Marcosilla on niin paljon kenkiä. Se johtuu siitä, että Imeldan jalat ovat aivan mustat ja haisevat ja hänen varpaidensa väleissä kasvaa katkaravun näköisiä ylimääräisiä ulokkeita.

-Kirjassa pystyn ylittämään mielikuvituksen ja todellisuuden raja-aitoja, mitä en journalistisessa työssä voi tehdä. Olin pitkään pohtinut selitystä Imeldan kenkien paljoudelle, kirjassa saatoin antaa sen. Toinen juonesta irrallinen episodi liittyy salaperäiseen plastiikkakirurgiin, tohtori Prestoniin, joka on itse Saatana. Linn Ullmann ei moralisoi kauneusleikkauksia vastaan, vaan puhtausintoilua vastaan.

-Tohtori Preston ei salli maailmassa olevan vanhoja, sairaita, rumia, likaisia ihmisiä, elämän jäljet eivät saa näkyä. Hänen kliinisyytensä menee niin pitkälle, että hän alkaa kaupitella pienistä lapsista pumppaamaansa puhdasta verta. Varsinkin Amerikassa sellaista tapahtuu tänä aidsin aikakautena. Tämän päivän Norjan lisäksi kirjassa käydään 1930-40-lukujen New Yorkissa, kaupungissa, jonka Ullmann myös tuntee hyvin asuttuaan siellä useita vuosia. Sitä kautta Karin tarkastelee isovanhempiensa rakkaustarinaa, ja siihen yhteyteen Linn on liittänyt paljon siirtolaisten kaipausta, vanhoja lauluja myöten.

-Kun asuin Yhdysvalloissa, kaipasin alati kotiin Norjaan, mutta kun asuin Norjassa, kaipasin silti yhä kotiin. Ihminen ikävöi aina kotiin, sillä koti voi merkitä monia asioita: kotimaata, rakkautta, lapsia, perhettä, yksinäisyyttä... Linn Ullmann kertoo pitäneensä kirjan kirjoittamisen hiljaisuudesta. Hän kirjoittaa jo toista teostaan.

-Se on aivan erilainen, se ei kerro Karin Blomista, Ullmann vastaa ties monennenko kerran.
(MTV3-STT)

Terhi Salminen seurasi Linn Ullmannin Suomen-vierailua. (1:36)