Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (WSOY 2017)
Tuuve Aron novellikokoelma Lihanleikkaaja on aavistuksen synkkä; kirjassa on kuolemiseen, luopumiseen ja kummallisuuteen kallistunut ote. Ote on kuitenkin toimiva ja kutkuttava.
Novellikokoelman nimikertomus Lihanleikkaaja kertoo ystäväporukasta, joka kokoontuu syömään kasvisruokaa. Hyväsydämisten mutta samalla omassa kuplassaan elävien nuorten aikuisten ilonpidon sotkee lihanleikkaaja, joka kuokkavieraana tuo ison lihapalan juhlapöytään.
Tilanne on kuin Kallion vihreiden kemuista, jonka yksinäinen ystävyyttä haluava perussuomalainen tulee pilaamaan. Tarinaa voi lukea monesta suunnasta mutta itselleni tämä oli kahden toisiaan karsastavan maailmankatsomuksen yhtäkkinen kohtaaminen. Tarinan loppu onkin sitten absurdin ennalta-arvattava.
Entäpä nuorimies, joka on jonkinlaisessa suhteessa epävakaan naisen kanssa, kun siinä hetkessä ei ketään muutakaan ole. Mies pelastuu kahdesti kuolemalta mutta naisen kohtalo ei ole yhtä yksinkertainen. Rakkaus voi pelastaa itsemurhalta mutta sattumalta ei pelastu kukaan. Novelli kertoo, kuinka olemisemme täällä voi olla vähästä kiinni.
Minua huvitti kovasti tarina yksinhuoltajaäidin lapsesta, jolla on vaikeuksia sopia kaverisuhteita. Eräänlaiseksi ystäväksi tässä vinksahtaneesta maailmassa nousee mielisairaalassa ollut postinkantaja, joka antaa muutaman euron, jos lapsi katsoo miehen "vemputusta". Runkkaava mielenterveyspotilas vaikuttaa Aron tarinoissa normaalilta, koska hän on ennustettava ja hyväntahtoinen. Äiti tai poissaoleva isä eivät sitä välttämättä ole.