Lauran, 28, kavereita jo eläkkeellä – "Minullekin tarjottu, sillä masentuneena olen yhteiskunnan roska"

Esimerkiksi erään suomalaisen terapiayrityksen asiakkaista kuusikymmentä prosenttia on 20-40 -vuotiaita. 

Yksi heistä on MTV Uutisten tapaama Laura, jonka mielestä terapia tekisi hyvää jokaiselle. 

– Nykyisin elämä on niin hektistä, että emme ehdi tutustua edes itsemme. Terapiassa on pakko katsoa peliin, toteaa 28-vuotias Laura.

Laura on itse on aloittanut puolitoista vuotta sitten pitkäkestoisen kognitiivisen terapian, mutta hän joutui hakeutumaan psykiatrisen avohoidon piiriin jo kymmenen vuotta sitten, juuri täytettyään 18-vuotta.

– Muutin yksin vanhempieni luota kauas pääkaupunkiseudulle opiskelemaan. Kaikki oli siis paremmin kuin hyvin, sillä koulun rinnalla sain myös iltatöitä, mutta voimat eivät riittäneet sosiaalisten suhteiden luomiseen. Minusta tuli yksinäinen. Romahdin silloin ensimmäisen kerran, Laura kertoo.

Lauran mukaan siitä alkoi psykiatrinen oravanpyörä, jossa lääkärin määrämänä kuvaan tulivat lääkkeet ilman kunnollista terapiaa.

– Niillä turrutettiin tunteet. Tajusin vasta vuosia myöhemmin, että se on täysin omalla vastuulla, mitä suuhusi laitat eikä sinua jätetä hoitamatta, vaikka et söisikään lääkkeitä tolkuttomia määriä.

Samaan hengenvetoon Laura toteaa kuitenkin, että jotkut Kelan myöntämät tuet ovat riippuvaisia lääkkeiden syömisestä.

– Toki lääkkeillä voi olla suurikin merkitys terapian rinnalla paranemisessa, mutta siinä ei ole mitään järkeä, että niitä syötetään niin paljon, että ihminen muuttuu zombieksi.

"Roska", ei-toivottu jäsen yhteiskunnassa

Lauran mukaan masennus on hallinnut hänen elämäänsä jo vuodesta 2006.

– Hoitokierteen jatkuessa vuosia masennuksesta tuli osa identiteettiäni. Olen yhteiskunnan roska eli ei-toivottu jäsen. Minun kaltaiseni saavat mielenterveyden horjumisen myötä häpeän stigman. Minua tai monia ystäviäni ei ole saatu nopeasti kuntoutettua takaisin tuottaviksi yhteiskunnan jäseniksi työelämään, Laura sanoo. 

Laura kertoo tutustuneensa jo lähes 40 vuotta vanhaan brittiläisen yhteiskuntatieteilijä Michal Thompsonin Roskateoriaan, jossa hyödykkeiden arvo laskee ajan myötä ja lopulta se nousee uudelleen enää laskematta.

– Hoidon saaminen vaatii ponnisteluja – sen olen joutunut toteamaan monta kertaa, kun olen yrittänyt saada osastohoitoa tilanteeni kriisiytymisen vuoksi. Viimeksi vuosi sitten kehoni romahti parisuhteeni kariuduttua eikä ruoka pysynyt sisälläni enkä kyennyt nukkumaan. Minut käännytettiin ensin neljä kertaa tilanpuutteen vuoksi kotiin poliklinikalta lääkkeiden kanssa ennen kuin pääsin osastolle.

Laura kertoo kieltäytyneensä sairaseläkkeestä.

– Lääkäri on tarjonnut minulle eläkettä. Minulta on kysytty, olenko kykenevä työelämään. Olen melkein tarttunut tähän lääkärin kehotukseen, kun minulla on ollut huonompi kausi. Se olisi ollut helppo ratkaisu, myöntää Laura.

20-30 -vuotiaat ystävät eläkkeellä

Lauran mukaan hänen ystävänsä ovat kokeneet kovia ja elämä on kolhinut niin kovakouraisesti, että lääkäri on kirjoittanut heille sairaseläkeläisen paperit.

– Koen, että eläkkeen tarjoaminen on lääkärin viimeinen keino ratkaista "toivoton tapaus".

Lauran mukaan sairaseläkkeellä olevista nuorista aikuisista osa opiskelee ja toivoo vielä pääsevänsä yhteiskunnan jäseneksi.

– Kaikki ystäväni, jotka ovat jo alle 30-vuotiaina eläkkeellä, kokevat olevansa yhteiskunnan hyödyttömiä, tuottamattomia roskia. Nämä nuoret eläkeläiset kokevat syyllisyyttä statuksestaan ja häpeävät sitä. Eläkeläisyydestä kerrotaan vain harvoille ja valituille.

"Onni on sitä, ettei vituta ihan joka hetki"

Laura löysi vuosi sitten lopulta terapeutin, jonka kanssa on alkanut purkaa läpi lapsuuttaan. 

– En löydä sanoja siihen, miltä nyt tuntuu. Koen, että terapeuttini on se toivomani ihana äiti, jonka opastuksella käyn lapsuuttani läpi uudelleen. Vanhempani tekivät varmasti parhaansa, mutta kukaan ei ole täydellinen.

Laura sanoo oppineensa armollisuutta itseään kohtaan. 

– Olen armollisuuden lisäksi oppinut muuttamaan totuttuja toimintamallejani. Olen tullut sinuksi pimeiden puolieni kanssa ja ymmärtänyt vihdoin, mitä onni on. Se ei ole sitä, että kaikki on hyvin koko ajan vaan sitä, ettei vituta ihan joka hetki, sanoo Laura ja hymyilee.

Lauran mukaan jo puolentoista vuoden terapian jälkeen maailma näyttäytyy eri tavoin.

– Terapiassa vääristyneet ajatusmallini ovat oienneet. Herään joka päivään lapsen uteliaisuudella. 

Laura kertoo terapian myötä oppineensa näkemään traumaattiset kokemukset kasvattavina ja ihmisenä tasapainottavina tapahtumina.

– En pelkää enää vaan kuljen rohkeasti pelkojani päin. Se on myös syy siihen, miksi halusin kertoa tästä julkisuuteen. 

Laura iloitsee siitä, että hän on löytänyt samalla vihdoin myös oman paikkansa yhteiskunnassa. Hän käy työllisyystukitöissä auttaen ja tukien kokemuksillaan toisia elämän kolhimia nuoria.

– Haaveilen siitä, että perustaisin jonain päivänä oman työpajan mielenterveyskuntoutujille. Haluaisin auttaa heitä löytämään oman onnensa tässä elämässä. Minulla menee nyt paremmin kuin koskaan.