Kun oikeus ei ole sokea - puhdistusten sisällissodat

.

Historiasta voi yrittää oppia. Vaikka menneet tapahtumat eivät toistu sellaisenaan nyt tai tulevaisuudessa, menneisiin traumaattisiin tapahtumiin johtavia tekijöitä on tärkeää tutkia, analysoida ja vertailla useista näkökulmista, jotta yhteiskunnallinen vakaus säilyisi.

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen aloittaa kirjansa toteamalla, että sisällissodat ovat ”päivänpolttavia”. Riittää kun katsoo Lähi-itään. Ne vaikuttavat meihinkin täällä rauhaisassa Pohjolassa.

Kekkonen käsittelee kirjassaan Suomen ja Espanjan sisällissotia.

Suomessa oli laillista hallitusta edustaneiden valkoisten ja sitä vastaan kapinaan nousseiden vasemmistolaisten punaisten välinen sisällissota talvella ja keväällä 1918.

Espanjassa laillista liberaalihenkistä tasavaltaista valtaa vastaan nousivat vuonna 1936 vanhoillisia ”espanjalaisia” arvoja vaalineet – kommunismia, vapaamuurariutta ja juutalaisten vaikutusta vastustaneet - kapinalliset, upseerien johdolla. Varsinainen sota loppui 1939, mutta vastustajien tukahduttamistoimet jatkuivat ankarina teloituksineen ja nöyryytyksineen pitkään.

Sisällissota imaisee kaiken mukaansa

Kirja ei ole helpoimmasta päästä, vaikka se on kansantajuisesti kirjoitettu. Valtioiden sisäisistä konflikteista kiinnostuneille se on kuitenkin valaisevaa ja hyödyllistä luettavaa. Sisällissota on todellakin totaalinen, se imaisee kaiken mukaansa. Oikeuskaan ei pysy sokeana.

Ennen tarttumistaan Suomen ja Espanjan sisällissotiin Kekkonen pohjustaa sitä, miksi ja miten hän aihetta lähestyy, eli kysymyksen- ja tutkimusnäkökulman asettelu. Oikeustieteilijänä hän pohtii lyhyesti muun muassa oikeusvaltion käsitteellistä ja historiallista kehittymistä.

Molempia sisällissotia on tutkittu paljon, mutta niissä on vielä selvitettävää (erityisesti Espanjassa, missä sisällissodan laahus on vahvemmin läsnä).

Oikeuslaitos osa sotimista

Kekkonen tuo esiin sitä, miten oikeuslaitokset tuomareineen toimivat ja selittivät tai motivoivat toimiaan, ja mitkä olivat niiden suhteet ja roolit muihin valtatoimijoihin. Suomen ja Espanjan veristen ja julmien sisällissotien vertailu asettaa niitä myös laajempaan kansainväliseen yhteyteen.

Tästä maailmapolitiikan läsnäolosta kertoo se, että Suomessa siirryttiin suhteellisen nopeasti hyvin ankarista oikeustoimista kohti sosiaalista eheyttämispolitiikkaa, kun Saksa romahti ensimmäiseen maailmansotaan emmekä saaneetkaan kuningasta, ja idässä bolshevikkivalta nousi uhaksi.

Espanjassa diktaattori Francisco Franco katsoi parhaaksi alkaa lieventää linjaansa, kun alkoi käydä ilmi, että Hitlerin Saksa kumppaneineen häviää sodan. (Espanja pysyi sivussa sodasta, mutta Franco oli saanut Saksalta sotilaallista tukea sisällissodassa). Antikommunistina Franco kuitenkin kykeni hallitsemaan sulkeutunutta Espanjaansa, mutta 1960- ja 70-lukujen uudet tuulet puhalsivat myös Iberian niemimaalle.

Yhtenäisiä taustoja

Yhtäläisyyksiä molemmilla sodilla taustoineen oli useita. Maatalousvaltaisten yhteiskuntien myöhäinen modernisaatio, poliittinen epävakaisuus ennen varsinaisen konfliktin leimahtamista, luokkajako ja sosiaaliset erot, suuri uhrien määrä ja sotien totaalisuus, ja vastustajien säälimätön kohtelu.

Suomessa voitti legitiimiä valtaa pitänyt hallitus (Vaasan senaatti). Espanjassa voittivat sellaista vastaan nousseet vanhoillisnationalistiset kapinalliset - jotka kykenivät ainakin itselleen kääntämään todellisuuden niin, että laillinen hallitus kannattajineen olikin kapinassa.

Espanjassa hallitus oli suhteellisen heikko, ja Francoa vastustava vasemmisto, kuten kommunistit ja anarkistit, keskenään riitaisia. Suomessa valtaa pitävä leiri oli yhtenäinen. Ulkovallat olivat tavalla tai toisella läsnä molemmissa, mutta Espanjassa muun muassa aseellinen ja miesvoimatuki olivat eri luokkaa. Suomi ei joutunut kokemaan esimerkiksi Guernican kaupungin kaltaista tuhopommitusta.

Mutta entä varsinainen tutkimuskohde, oikeuslaitos? Kekkosen päätelmä on tyly. Oikeusvaltiollinen oikeudenkäyttö ja laillisuus (Suomessa) kokivat ”haaksirikon”. Espanjasta voi sanoa samaa. Vastustajiin kohdistettiin fyysinen ja aatteellinen puhdistus, Espanjassa häviäjät kärsivät myös sosiaalisesti ja taloudellisesti pitkään.

Tukahduttamistoimet aseiden hiljettyä

Kekkonen kiinnittääkin huomiota myös sisällissodan päättymisen jälkeiseen repressioon. Siihen liittyi molemmissa maissa massaoikeudenkäynnit, jälkipuhdistukset ja rankaisemisen ankaruus. Vedottiin lakiuskollisuuteen, mutta käytännössä kyseessä oli ”systemaattinen piittaamattomuus lain kirjaimesta”. Espanjassa nämä toteutuivat vielä hurjemmin.

Jos valtaapitävien toiminnan byrokratisoitumisesta oli jotain hyötyä tappion kärsineille, se oli se, että ”(oikeus)prosessien oikeudellistuminen vie repressiota lievempään suuntaan”.

Molemmat sisällissodat ovat herättäneet poliittisia ja aatteellisia intohimoja myös tutkijoissa. Tätäkin suhtautumisen muuttumisten kaarta Kekkonen valaisee kiinnostavasti. Voi sanoa, että Suomessa sisällissotaan (viime vuosina vakiintunut termi) jo suhtaudutaan viileästi ainakin akateemisessa maailmassa, onhan siitä jo lähes sata vuotta.

Väliots: Tuomarit historian tuomareina?

Kirjan lopussa Kekkonen pohtii myös tuomarien suhdetta nykypäivän politiikkaan ja menneiden tapahtumien oikeudellisiin korjauksiin. Joutuvatko tuomarit historiantutkijoiksi ja tekemään politiikkaa, kun heitä pyydetään juridisesti tutkimaan ja tulkitsemaan menneitä?

Riippumattomaan akateemiseen tutkimukseen länsimaisessa liberaalissa demokratiassa pitää aina olla varaa ja halua. Se on toimivan yhteiskunnan yksi peileistä, toimijoista ja muuttajista. Ilman muistia ja historiaa ei ole toimivaa tulevaisuutta, Kekkonen myös viestittää ja viittaa hallituksen budjettileikkauksiin. Samaa mieltä.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa