Kirja-arvio: Venäjän julma hyökkäyssota ja epävarmuuden aika

”Osallistuva kansalainen on uhka, mutta kansalaiset halutaan mukaan osoittamaan tukeaan hallinnolle.”

Siinä autokraateille ja diktaattoreille kivenpalaa purtavaksi, eurooppalaisen aatehistorian professorin Kaius Tuorin muotoilemana.

Venäjällä kansalaisuus on alamaisuutta, mitä rahvas ei kyseenalaista laajasti ääneen, lukuun ottamatta poliittisesti seismisiä massapurkauksia, kuten 1900-luvun alkupuolella 1905 ja kumouksissa 1917. Kylmän sodan päättymisen jälkeinen illuusio muutoksesta ei jättänyt hyvästejä homo sovieticukselle eikä tämän edeltäjälle.

Tuorin kirjoitus Euroopan arvoista ja niiden vihollisista on yksi 13 artikkelista Ukraina-pokkarissa Epävarmuuden aika, joka analysoi Venäjän brutaalin hyökkäyssodan taustoja ja vaikutuksia, ja näkökulmia niin uskonnon, pienten valtioiden, Euroopan ulkopuolisen maailman, Kiinan kuin Yhdysvaltojen suhteen.

Osa teemoista on ollut jo esillä runsaasti – kuten syitä putinilaisen Venäjän muodostumiseen, EU, Kiinan asema, Venäjän energia-ase, ja media - mutta osana kokonaisuutta, informatiivisina ja sujuvasti luettavina ne palvelevat lukijaa.

Ukrainan taistelu hyökkääjää vastaan on ukrainalaisten lisäksi ensisijaisesti eurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen välttämätön demokratian puolustamisen velvollisuus (Unkaria, trumpilaisia populisteja sekä putinistista äärioikeistoa ja -vasemmistoa lukuun ottamatta).

Itä-Euroopan tutkija, poliittisen historian dosentti Katalin Miklóssy kirjoittaa Unkarin ja Puolan erilleen lähteneitä polkuja ja valintoja sodan seurauksena.

Poliittisen historian professori Juhana Aunesluoma käy läpi Yhdysvaltojen roolia Euroopassa kylmän sodan jälkeen.

Maan piti jo suunnata Tyynellemerelle, mutta sota toi esiin Euroopan riippuvuuden supervallan asevoimista. Yhdysvaltojen asemalle puolestaan on olennaista, että se osoittaa tukevansa liittolaisiaan vaikeissakin paikoissa. Yksi sana kertoo miksi: Taiwan.

Vastoin ennusteita Yhdysvaltojen vuosisata siis jatkuu, mutta kuinka pitkään ”jatkoaika” kestää?

Kun Euroopassa puhutaan, että lähes koko maailma on Ukrainan puolella julmaa hyökkääjää vastaan, se ei pidä paikkaansa.

Dosentti, yleisen historian yliopistonlehtori Risto Marjomaa muistuttaa eurooppalaisesta ja pohjoisamerikkalaisesta omahyväisyydestä.

Siirtomaahistoria, Yhdysvaltojen rymistely maailmalla, Neuvostoliiton anti-imperialistisen propagandan jäljet, ja nykyään pakolaisten kohtelu EU:ssa ovat hyvä pitää mielessä, kun täällä ihmettelemme, että miksi muualla maailmassa sotaa ei välttämättä katsota läntisen demokratian näkökulmasta. Sota myös vaikuttaa niin ruokaturvaan kuin kansantalouksiin.

Pienet valtiot tallautuvat isojen jalkoihin. Ei ihan näinkään, kirjoittaa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja Tuomas Forsberg. Sotiminen on tullut monella tapaa kalliimmaksi ja epärationaaliseksi, ja pienet valtiot voivat hakea suojaa kollektiivisista turvallisuusliitoista.

Forsberg pohtii laajemman näkökulman lisäksi myös Natoon matkalla olevaa Suomea. Jo ennen naamioiden putoamista oli selvää, että Venäjällä Suomi laskettiin osaksi läntistä sotilaallista leiriä. Ja kun Suomi Natossa joskus on, linja on luultavimmin hybridi Baltian maiden ja Pohjoismaiden suhtautumistapoja.

Keinot sotia pysyvät sekä samoina että muuttuvat, tulee ja on jo tullut uusia ulottuvuuksia. Tätä sodankäynnin ”kuvaa” pohtii Maanpuolustuskorkeakoulun yleisen sotataidon sotilasprofessori Marko Palokangas.

Kirjan teeman mukaisesti turvallisuudessa epävarmuus lisääntyy. Tähän vaikuttavat niin keskinäisriippuvuus, yhteiskuntien ja teknologian monitahoistuminen, yllätyksellisyys ja sotilaallisten ja ei-sotilaallisten välisten toimien hämärtyminen.

 ”Historiallisesti globalisaatioaallot eivät ole ohjanneet sotien syntymistä vaan toisin päin: sodat ovat useimmiten ennakoineet globalisaatioaallon alkua tai loppua”, pohtii taloushistorian professori Jari Eloranta maailmanlaajuisia systeemisiä muutoksia.

Taloudesta ei ole asettamaan kuolaimia kiihkokansalliselle vallanjanolle. Muistutus idealistisesta talouden hyväilevän ylivoiman oletuksesta on keskellä Eurooppaa, Saksan vakaa usko, että Venäjä olisi voitu sitoa talouden sitein 2000-luvun rauhan maailmaan. Opin hinta on traaginen ja niin tyrmäävä, että Saksassa totuutta on ollut vaikea niellä.  

Putinia ei voi pitää uskonnollisena persoonana. On vaikea uskoa, että hän esiintyisi itselleen alisteisen ortodoksisen kirkon yhteydessä muuten kuin taktisesti. Kirkolla kun on yhä keskeinen henkinen rooli Venäjällä, joten absurdi möly lännen henkisestä ja kulttuurisesta ”rappiosta” uppoaa historialliseen vanhoilliseen anti-eurooppalaiseen maaperään.

Länsi-Eurooppa on maallistunut, mutta ongelmien ratkaisuissa uskonnon merkitys on hyvä muistaa, se on usein myös välttämätöntä.

Globaalin kristinuskon ja uskontodialogin professori Elina Vuola kirjoittaa sekä Venäjän ortodoksisen kirkon pään patriarkka Kirillin  vanhoillisista essentialisoivista teologisista opeista, että uskontojen tuntemisen merkityksestä. Uskontoja pitää kritisoida, mutta täytyy myös nähdä niiden monenlaiset merkitykset ja mahdollisuudet esimerkiksi rauhantyössä.  

Asiallisesti painava muttei raskaasti luettava, monen kohdevalaistuksen taskukirja.