Jorma Turunen: Ranska vasemmiston tarina. Suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen. Into. 2019. 316 s.
Ranskan presidentinvaaleissa 2017 sosialistiehdokas Benoît Hamon sai 6,7 prosenttia äänistä. Se oli puolueelle katastrofi, sillä istuva presidentti François Hollande edusti sosialistipuoluetta. Pian tämän jälkeen puolue romahti kansalliskokousvaaleissa.
Presidentinvaaleissa toiselle kierrokselle oli päästä La France Insoumise –liikkeen rääväsuu Jean-Luc Mélenchon, vasemmistolainen hänkin.
Vaikka maan viidennen tasavallan presidenttivetoisena aikana viime vuosikymmeninä Elysée-palatsissa ovat istuneet Françoisit Mitterrand ja Hollande, vasemmisto on yleensä ollut poissa vallan kammareista. (Mitterrandinkin vasemmistolaisuus oli niin ja näin, opportunistista ja myöhäsyntyistä.)
Ranskassa vasemmistosta on ja on ollut moneksi, ja siitä kertoo elävästi, tietävästi ja kaunistelematta Jorma Turunen, Työväen sivistysliiton pääsihteeri ja Ranskan tuntija, muun muassa.
Tapahtumia, suuntauksia ja virtauksia, puolueita, liikkeitä, muutoksia, henkilöitä ja lyhenteitä mahtuu kahteen vuosisataan hengästyttävän paljon, mutta Turunen onnistuu pitämään kokonaisuuden ymmärrettävänä.
Vasemmisto syntyi suuressa vallankumouksessa
Vasemmisto ja oikeisto käsitteinä liittyvät suureen vallankumoukseen. Uudistajat ja niiden vastustajat. Ensin mainitut istuivat salissa vasemmalla, jälkimmäiset oikealla puolella puheenjohtajaa.
Yleisesti tätä jakoa ryhdyttiin käyttämään 1870-luvulla. Suuren vallankumouksen ja tämän ajan välissä olivat muun muassa kapinoinnit 1830 ja 1848. Jälkimmäisen peruja on porvarien ja työväenliikkeen keskinäinen mittelö.
Sitten oli vielä Pariisin kommuuni 1870. Se repi ja hajotti vasemmistoa, toiset radikalisoituivat, maltillisille jäi vähemmän tilaa.
Kommuuni otti tunnuksekseen punalipun, punaisen aatteen tunnuslaulu Kansainvälinen sai inspiraation noilta kuohunnan päiviltä, ja kommuunista tuli yksi työväenliikkeen myyteistä.
Vasemmistovirtaukset muotoutuivat ja muuttuivat vuosikymmenien varrella äärilaidalta, anarkisteista ja trotskilaisista, maltillisempiin sosialisteihin. Jos niille oli yhteistä katolisen kirkon vastustaminen, eroja oli muun muassa jako välillä uudistukset vai kumouksellisuus - ja krooniset keskinäiset aateriidat.
Asema vahvistui 1800-luvun lopulla
Vasemmisto alkoi olla merkittävä voima 1890-luvulta lähtien, mutta sitä jakoivat esimerkiksi kysymykset hallituksiin osallistumisesta. Myös suhde ay-liikkeeseen vaihteli, samoin Karl Marxin ja myöhemmin V.I. Leninin aatteisiin.
Käänteistä ei historiassa ole pulaa. Yksi keskeinen tapahtuma oli vuonna 1920 Toursin puoluekokous.
Sosialistipuolue jakautui, ja ”seuraukset ulottuivat vuosisadan lopulle asti”. Miten suhtautua bolshevikkeihin Venäjällä, entä parlamentarismi? Kokouksessa enemmistö jätti sosialistipuolue Sfio:n ja perusti kommunistisen puolueen.
1930-luvulla sosialistit pääsivät johtamaan hallitusta. Léon Blumin 1936 kasaama Kansanrintama ei kestänyt kauan, mutta jäi elämään ylevänä yrityksenä vasemmiston piirissä. Blumin lisäksi suuria vasemmiston nimiä olivat 1914 murhattu Jèan Jaures ja kommunisti Maurice Thorez.
Toinen maailmansota ei ollut erityisen kunniakas jakso maan historiassa. Moni joko tuki natsi-Saksan kanssa yhteistyössä ollut Vichyn hallitusta, ja hyppäsi vastarintajunaan vasta, kun sodan voittajasta ei ollut epäselvyyttä.
Vastarinnasta kommunisteille moraalista tukea
Kommunistit olivat merkittävin poikkeus, mikä antoi heille moraalista ryhtiä ja suuren kannatuksen, kun aseet olivat vaienneet ja maata jälleen rakennettiin.
He tosin olivat pitkään Moskovan tiukassa ohjauksessa, mistä tuli sittemmin riippakivi, vaikka kommunisteilla oli pitkään oma ”vastayhteiskuntansa”, mikä näkyi paikallistason toiminnassa.
Sosialistit ohittivat kommunistit vaaleissa äänimäärissä vasta 1978, ja länsimieliset sosialistit pelasivat tuolloin korttinsa paremmin: mieluummin reformit kuin jyrkkä ideologian korostaminen.
Entä kuohuva nuorison mielenosoitusten vuosi 1968? Kommunistien mielestä kyse oli taantumuksesta, osa sosialisteista halusi löytää kriisiin ulospääsytietä, ja jotkin ammattijärjestöt tukivat opiskelijoita.
”Pariisin toukokuu (1968) kertasi Ranskan radikaalin vasemmiston historiaa”, Turunen tiivistää. Moni alkoi tukea protesteja vasta kun se oli henkilökohtaisesti hyödyllistä. Ja lopulta: ”Rutiininomainen politiikka palautettiin, ja mielikuvitus sai väistyä.” Kyse oli kulttuurisesta muutoksesta poliittista enemmän.
Ranskassa puolueilla on tapana olla nokkamiestensä (kovin miesvaltaista on ollut) vaaliorganisaatioita.
Nykyinen sosialistipuolue PS perustettiin 1971 Épinay´ssa. Mitterrandille PS oli väline presidenttiyteen, joka toteutui 1981. Hänen sosialistinen ohjelmansa ei kestänyt kauan, kun taloudelliset tosiasiat tulivat eteen.
Kannatus heitellyt, nyt todella heikkoa
Vasemmistopuolueiden kannatus erikseen ja yhteensä on heitellyt vaaleissa vuosikymmenien mittaan. Välillä on ollut herkullinen enemmistö, välillä aallonpohja. Nykyinen kannatus on kuitenkin ennätyksellisen surkea.
Liehuvatko liput vielä joskus ylväästi? Ainakaan nyt esillä ei ole karismaattista voimien kokoajaa. Miten rakentaa uskottava ohjelma ilmastonmuutoksen, työelämän muutosten ja globaalin epävarmuuden keskellä?
Jos vasemmistoa lohduttaa, rakentavia, innostavia ja myönteisiä ratkaisuesityksiä ongelmiin ja kansalaisten vaatimuksiin mietitään kuumeisesti kautta liikkeiden ja puoluekentän.
Turusen kirja tuo esiin pitkän ja monisäikeisen kaaren eurooppalaisen suurvallan historiasta.
Kun Britannia on jättämässä EU:n, Ranskan vaikutusvalta lisääntyy. Mikä maa se oikein on? Tämä kirja kertoo sen rikkaasta, repivästä, ihanteita etsivästä ja väkivaltaisestakin menneisyydestä, jota ilman Ranska ei olisi sitä mitä se on nyt.
Kirjassa olisi voinut olla kuvaliite. Siinä on kuitenkin erittäin tarpeellinen henkilöhakemisto, ja luettelo esiintyvistä puolueista, liikkeistä ja järjestöistä. Kirjainyhdistelmiä nimittäin piisaa.
Ja on mukavaa, kun kerrankin kuninkaan nimi kirjoitetaan Louis, ei saksalaisittain Ludvig.
