Ensi torstaina luterilaiselle kirkolle valittavan uuden arkkipiispan edessä on iso kivi käännettäväksi: mihin kirkkoa tarvitaan modernissa yhteiskunnassa, jossa ihmisiä kiinnostavat hengelliset kysymykset yhä vähemmän? Jos kirkko hukkaa lähivuosinakin aikansa riitelemällä homoparien kelvollisuudesta kirkkohäihin, myyntiin voidaan laittaa useampikin kylmenevä temppeli. Kirkon pitäisi tarjota toivoa ja lohtua ihmisen arkeen sekä olemassaolon kysymyksiin – kyselemättä uskon määrää.
Asun Uudellamaalla kunnassa, jossa on kaunis 600 vuotta vanha kivikirkko – eikä minkäänlaista seurakunnan näkyvää toimintaa. Ei näy pappeja eikä lukkareita kauppakeskuksen kulmilla – ei jouluna eikä pääsiäisenä.
En epäile, etteikö hiljaista diakoniatoimintaa seurakunnan sisätiloissa ja vanhainkodeissa hoidettaisi velvollisuuksien mukaan. Mutta tavallisia työssäkäyviä rivitalokristittyjä ei kutsuta mihinkään. Normiliturgian pyörittäminen ja säilyttäminen näyttää riittävän. Täytynee odottaa sinne vanhainkotiin, että tapaisin papin.
Toisinkin on. Olen nähnyt Helsingissä ja muuallakin Suomessa innokkaita pappeja, jotka tulevat ostareille juttelemaan ja laulamaan tai kutsuvat tähtitieteilijöitä kirkkoon pohtimaan olevaista ja ikuista. Ja kuulolle tuleekin niitä ihan tavallisia seurakunnan jäseniä, joiden suurin ongelma ei juuri nyt ole se, nousiko Jeesus haudastaan. He ja heidän lapsensa ratkaisevat kirkon tulevaisuuden.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Kirjailija ja eläkepappi Heikki Palmu kirjoitti pari viikkoa sitten Kotimaa-lehdessä suoraan, että hälytyskellojen pitäisi jo soida.
Nämä tilastot ovat jäätävää luettavaa:
– 600 000 ihmistä on eronnut kirkosta viimeisen 10 vuoden aikana. Tuona aikana liittyneetkin (160 000) huomioiden jäsenmäärä putosi 11 prosenttia vuosikymmenessä!
