Saksan mahtipuoluetta 18 vuotta johtaneen voimanaisen menestys puoluejohtajana ei perustunut matalaan profiilin. Suurimmat voitot saavutettiin, kun profiilia ei enää erottanut edes suurennuslasilla. Seuraajalta vaaditaan särmää. Se voi koitua myös kohtaloksi, kirjeenvaihtaja Tapio Nurminen kirjoittaa kommentissaan.
Harva saksalainenkaan tulee ajatelleeksi, miksi Angela Merkeliä verrattiin vuoden 2003 Leipzigin puoluekokouksen yhteydessä Margareth Thatcheriin. Ei siksi, että Helmut Kohlin suojatti oli Britannian rautarouvan kaltainen jämerä täti.
Leima lyötiin, koska Merkel väänsi tuolloin puoluettaan väkevästi thatcherilaiselle markkinaliberaalille linjalle.
Tuolloin esimerkiksi minimipalkka oli vielä kirosana Saksan kristillisdemokraateille (CDU). Verotusta haluttiin yksinkertaistaa ja keventää. Ennen muuta hyvätuloisten eduksi.
Tuo linja oli vähällä kaataa Merkelin vuoden 2005 vaaleissa. Demarikansleri Gerhard Schröder kävi raivokasta puolustustaistelua ja leimasi CDU:n kylmäksi vähäosaisia ylenkatsovaksi puolueeksi.
Niukan voiton turvin CDU:ta tuolloin jo viisi vuotta johtanut Merkel nousi kuitenkin kansleriksi. Ja otti opiksi.
Päästyään Berliinin kanslerinviraston emännäksi Merkel aloitti puolueen reivaamisen vasemmalle.
CDU kaappasi Merkelin johdolla häikäilemättä sekä sosiaalidemokraateilta (SPD) että vihreiltä monta aloitetta, joilla nämä puolueet olivat perinteisesti houkutelleet äänestäjiä poliittisen keskustan vasemmalta ja yhä enemmän myös vihertävältä syrjältä.