Kommentti: Merkel oli kuin teflonpannu ja siksi hänen puolueensa eteni voitosta voittoon – kunnes pakolaiset tulivat

Harva saksalainenkaan tulee ajatelleeksi, miksi Angela Merkeliä verrattiin vuoden 2003 Leipzigin puoluekokouksen yhteydessä Margareth Thatcheriin. Ei siksi, että Helmut Kohlin suojatti oli Britannian rautarouvan kaltainen jämerä täti.

Leima lyötiin, koska Merkel väänsi tuolloin puoluettaan väkevästi thatcherilaiselle markkinaliberaalille linjalle.

Tuolloin esimerkiksi minimipalkka oli vielä kirosana Saksan kristillisdemokraateille (CDU). Verotusta haluttiin yksinkertaistaa ja keventää. Ennen muuta hyvätuloisten eduksi.

Tuo linja oli vähällä kaataa Merkelin vuoden 2005 vaaleissa. Demarikansleri Gerhard Schröder kävi raivokasta puolustustaistelua ja leimasi CDU:n kylmäksi vähäosaisia ylenkatsovaksi puolueeksi.

Niukan voiton turvin CDU:ta tuolloin jo viisi vuotta johtanut Merkel nousi kuitenkin kansleriksi. Ja otti opiksi.

Päästyään Berliinin kanslerinviraston emännäksi Merkel aloitti puolueen reivaamisen vasemmalle.

CDU kaappasi Merkelin johdolla häikäilemättä sekä sosiaalidemokraateilta (SPD) että vihreiltä monta aloitetta, joilla nämä puolueet olivat perinteisesti houkutelleet äänestäjiä poliittisen keskustan vasemmalta ja yhä enemmän myös vihertävältä syrjältä.

Yleinen asevelvollisuus lopetettiin. Ydinvoimasta luovuttiin. Minimipalkka otettiin käyttöön. Kristillisdemokraattien oikea laita murisi, mutta taipui kanslerin tahtoon.

Samalla Merkel muuttui yhä enemmän teflonpannuksi, johon mikään ei tuntunut tarttuvan. Ei varsinkaan sisäpolitiikassa.

EU-asioissa ja kansainvälisessä politiikassa liittokansleri kohosi hitaasti mutta varmasti Euroopan ja maailman vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Se lämmitti saksalaisen äänestäjän mieltä. Yli puoluerajojen.

Vuoden 2013 vaaleissa CDU oli vähällä yltää ehdottomaan enemmistöön. Menestyksen tekijä oli kiistatta hajuton ja mauton Merkel, joka luovi Euroopan ja Saksan finanssikriisin jälkimainingeista rauhallisemmille vesille. Saksalla meni myös taloudellisesti ennätyksellisen hyvin.

Sitten tulivat pakolaiset.

Merkel teki vuonna 2015 sen, mitä hän koko kanslerikautensa ajan oli onnistunut välttämään. Päätöksen, jonka seuraukset käänsivät ison osan kansasta häntä vastaan.

Teflonpannuun tuli särö.

Poliittiset vastustajat saivat lähes elämää suuremmaksi nousseesta kanslerista tukevan pihtiotteen. Liittokansleri tasoitti tien EU- ja ulkomaalaisvastaiselle AfD:lle (Vaihtoehto Saksalle), joka nakertaa nyt uhkaavasti ennen muuta CDU:n kannatusta.

Hampurin puoluekokouksessa kristillisdemokraatit haluavat valita itselleen johtajan, jolla on enemmän särmää. Puolueaktiivit, myös vannoutuneet ”merkeliläiset”, uskovat vakaasti, että korkeammalla profiililla CDU palaa vanhaan mahtiasemaansa.

Tuoreet mielipidemittaukset puoltavat tätä näkemystä. Oikeistounionin (CDU + Baijerin CSU) kannatus on pitkästä aikaa noussut reilun 20 prosentin aallonpohjasta yli 30 prosenttiin.

Uuden puoluejohtajan särmä voi kuitenkin koitua myös kristillisdemokraattien kohtaloksi.

Merkelin päähän potkimien vanhojen konkarimiesten kostoretkeä johtava talousjuristi Friedrich Merz reivaisi puoluetta takaisin oikealle. AfD:n kannattajiksi kääntyneet ehkä palaisivat, mutta äänivuoto vasemmalle kiihtyisi.

Merkelin oma suosikki, puoluesihteeri Anngret Kramp-Karrenbauer, tai tuttavallisesti AKK, ei muuttaisi merkittävästi puolueen nykyistä linjaa. Hänelläkin on kuitenkin oma särmänsä.

AKK haluaa lisää sisäistä poliittista keskustelua puolueen linjasta. Juuri sen Merkel on tyrehdyttänyt lähes tyystin. Ja osin juuri siitä syystä puolue on hänen johdollaan menestynyt.

Joka tapauksessa Merkelin teflonpannussa liukastellutta CDU:ta uhkaa kahtiajako ja sisäinen riitely, joka voi halvaannuttaa sekä Saksan että Euroopan.

Riitely voi hyvin johtaa siihen, että Merkel jättää kanslerin tehtävät jo ensi syksynä. Yhä enemmän näyttää siltä, että CDU pystyy uudistumaan kunnolla vasta sitten, kun yli 13 vuotta Saksaa liittokanslerina hallinnut rautarouva jättää politiikan kokonaan.