Luin Miika Nousiaisen uutuuskirjaa vähän aikaa sitten äidin kuolinvuoteen äärellä. Paikka oli paha, vaikka jäähyväiset olivatkin kauniit. Aika kulki hitaasti ja valvoimme sisarusten kanssa vuorotellen aggressiivisen syövän kouriin joutuneen äidin vierellä.
Juurihoidossa Pekka, Kallion hipsteri, lähtee etsimään isäänsä. Juurettomuuden tunne oli vallannut eronneen isän. Tarinan edetessä juuria kyllä löytyy, ensimmäisenä veli Esko Kirnuvaara, joka on töölöläinen hammaslääkäri. Eikä mikä tahansa hammaslääkäri. Pekka on hahmona niin intohimoisesti työssään kiinni ja niin rutinoitunut, tunteet järjellä kaatava mies, että mies tuntuu jo aika epätodelliselta.
Hänen pisin seurustelusuhteensa on kestänyt kerran elokuvissa kaksi tuntia ja kaupasta hän ostaa aina samaa lasagnea. Lentänyt hän on kerran Geneven hammaslääkärikonferenssiin. Pekkaa esittävä Markku Maalismaa on toista mieltä.
– Kyllä tuollaisia miehiä on, näyttelijöitäkin, joille työ on kaikki kaikessa. Ja miehiä, jotka eivät näytä tunteitaan.
Miika Nousiaisen kirja ja Aleksis Meaneyn dramatisointi kulkevat kauniisti käsi kädessä. Ja ei ihme, sillä ne on tehty lähes samaan aikaan. Miika kirjoitti pätkän ja antoi sen Aleksisille työstettäväksi. Kansallisteatterilla on niin hyviä kokemuksia Miika Nousiaisen romaanidramatisoinneista (Maaninkavaara ja Metsäjätti), että tämä uusin tehtiin lähes samaan aikaan kirjan julkaisun kanssa. Hyvä idea ja hyvää bisneksentekoa myöskin.
Mutta takaisin itse asiaan. Juurihoito. Itse en ole sitä joutunut kokemaan, vaikka hammaslääkäri valittaakin, että ientulehdusta pitää hoitaa ja hammaslankaa käyttää. Vähän huonoa omatuntoa kirja siinä mielessä aiheuttaa, että ennakkoesityksen jälkeen pesen hampaita Pekka Kirnuvaaran vaatimat seitsemän minuuttia.
Enemmän kuin hammashoitoa, saa esitys ajattelemaan mikä tässä elämässä on tärkeää. Juuret, perhe ja suvaitsevaisuus.
– Sitä varten sukulaiset on, että on joku jotain hävetä. Siinäkin se rakkaus oikeastaan määrittyy, että häpeää niitä ja kestää sen häpeän ja tajuaa, että on itse ihan samanlainen, sanoo Nousiainen.
Osui ja upposi tämänkin ajatus. Meidänkin sisarusparvessa saamme hävetä puolin ja toisin. Yksi tanssii pöydällä ja toinen sekoilee muuten vaan. Kolmas kauhistelee ja neljäs sovittelee. Hävettänyt on monta kertaa. Tapeltu on monta kertaa. Aina jotenkin on sovittu.
Nousiainen kertoi haastattelussani, että sukulaisten etsiminen on nykyään helpompaa kuin ennen. Jokainen jättää jonkun jäljen internettiin, oli se sitten vaikka tikkakisan 3. sija jossakin Fuengirolassa. Tai pilkkikisan voitto kotiseudullani Uuraisilla.
Oman suvun penkomisessa pitää myös varautua yllätyksiin, menneisyydestä voi löytyä jotain sellaista, mitä sieltä ei haluaisi löytyvän. Ehkä minunkin on aika ensi kesänä tehdä kesäretki Mujejärvelle Pohjois-Karjalaan. Siellä äitini syntyi ja eli lapsuutensa. Juurihoitoa tavallaan sekin.
2:05
