Kommentti: Jukka Jalosen NHL-haave törmää panssaroituun lasiseinään – veliverkostoon murtautuminen vaatisi poikkeuksellista ratkaisua

Viime vuoden elokuussa Jääkiekkoliiton jakama tiedote nosti kertarykäisyllä esiin ajoittain ujosti ilmoille heitetyn ajatuksen Jalosen mahdollisesta pyrkimyksestä siirtyä Pohjois-Amerikan suuntaan.

Tämä voi kuulostaa vähättelyltä liki kaiken vanhalla mantereella voittanutta mestarikoutsia kohtaan, mutta näin se on, suoraan NHL-päävalmentajan paikalle ei otettaisi edes Jukka Jalosta.

– Sopimukseen sisältyy NHL-pykälä, jonka mukaan Jalosella on mahdollisuus siirtyä NHL:ään kesken sopimuskauden, liitto kertoi tiedotteessaan vuoteen 2022 asti ulottuvasta jatkosta.

Jalonen on asiaa itsekin välissä kommentoinut, mutta ilmaan on jäänyt jotenkin ihmeellinen käsitys siitä, että NHL-seuraan otettaisiin tuosta vain eurooppalainen päävalmentaja, joka ei ole valmentanut päivääkään mitään joukkuetta Pohjois-Amerikassa.

Tämä voi kuulostaa vähättelyltä liki kaiken vanhalla mantereella voittanutta mestarikoutsia kohtaan, mutta näin se on, suoraan NHL-päävalmentajan paikalle ei otettaisi edes Jukka Jalosta.

Kyse tuskin on pienen kaukalon veliverkoston omien työpaikkojen suojelusta, jollaista eurooppalaiset pelaajat kohtasivat vielä 70-80-luvuilla.

Taustalla on muutamia ihan loogisia käytännön asioita, jotka eivät ole mitenkään ominaisia pelkästään NHL:lle.

* * *

NHL:ssä valmentajien sopimuksia neuvottelevan PBI Sportsin perustaja Neil Glasberg nosti ESPN:n sivuilla esiin mielenkiintoisen pointin. Kokeneella agentilla on asiakkainaan yli 50 AHL:ssä, NHL:ssä ja Euroopan liigoissa meritoituneita huippuvalmentajia, joille ei vain tunnu löytyvän jalansijaa ison liigan puolelta.

Syyksi Glasberg näkee NHL:n sisäänpäin lämpiävän kulttuurin, jossa valmentajapotkujen yhteydessä turvaudutaan heti johonkin vapaana olevaan – siis edellisten potkujensa jälkeen seuraavaa paikkaa odottelemaan jääneeseen tuttuun nimeen.

Glasberg ei hyväksy perusteluksi pelkkää kokemusta. Muualla saattaisi olla tilaisuuttaan odottamassa parempiakin kandidaatteja, mutta niihin ei vaivauduta tutustumaan.

Tässä on totta vain toinen puoli. NHL:ssä monet potkut urallaan saanut 68-vuotias koutsi löytää kyllä nopeasti uuden työpaikan, kun edellisestä tulee lähtö. Tämänkään kauden perusteella ei voi silti sanoa, etteikö liigaan nostettaisi koko ajan uutta verta.

Sheldon Keefe astui Mike Babcockin tilalle Toronto Maple Leafsin valokeilaan laajemmalle seurakentälle melko tuntemattomana tekijänä. Calgaryn väliaikaisena päävalmentajana kesken kauden aloittanut Geoff Ward on viimeksi toiminut päävalmentajana Adler Mannheimissa. Rick Bowness ei ollut toiminut päävalmentajana 1990-luvun jälkeen ennen kuin otti vastaan Dallasin ykköskäskijän paikan. Tuntematon Dean Evason otti vastaan Bruce Boudreaun paikan Minnesotassa.

Toki näitä meritoituneitakin on palkattu: Peter DeBoer löytyi Vegasiin ja John Hynes napattiin nopeasti New Jersey -pestinsä päätyttyä Nashvilleen.

Jos kerran tuuli on jo NHL:ssä kääntynyt – toisin kuin Glasberg väittää – niin miksi sitten seuraava valinta ei voisi osua vaikka Jukka Jaloseen tai Tre Kronorissa meritoituneeseen Rikard Grönborgiin? Syy on yksinkertainen: Keefe, Ward, Bowness ja Evason ovat kaikki tehneet pitkän uran NHL-seurojen apuvalmentajina, AHL-päävalmentajina tai muualla organisaatioissa. He ovat seuroilleen tuttuja. He ovat olleet putkessa jo mahdollisesti vuosikymmenten ajan.

Eurooppalaisen päävalmentajan kohdalla tie huippupestiin käy täysin samojen askelmien kautta. Niitä ei vain juuri kukaan Euroopassa nimeä kerännyt valmentaja ole vielä lähtenyt kulkemaan.

Suomen kiekkohistoria tuntee vain pienen kourallisen uudisraivaajia, jotka ovat päässeet NHL-seuroissa merkittäviin asemiin.

Columbus Blue Jacketsin general manager Jarmo Kekäläinen oli tehnyt jo 1990-luvun puolivälistä asti pelaajatarkkailua, kun John Davidson nosti hänet St. Louis Bluesin vara-GM:n paikalle. Samainen Davidson otti Kekäläiseen yhteyttä saatuaan paikan Blue Jacketsin presidenttinä.

Alpo Suhonen murtautui lopulta Chicago Blackhawksin päävalmentajan paikalle asti, mutta taustalla oli jo 70-luvulla aloitetut tutustumismatkat Pohjois-Amerikkaan ja jokaisen pestin takana sama mies, Mike Smith, niin Winnipegissä, Torontossa kuin Chicagossa.

Kyse ei ole mukavien tehtävien antamisesta mukaville kavereille, vaan hyvien paikkojen täyttämisestä hyviksi todetuilla miehillä.

NHL:ssä seuran puheenjohtaja eli presidentti nimittää omistajan luvalla general managerin, joka nimittää päävalmentajan, joka valitsee apuvalmentajansa. Ja aina edeltävää konsultoiden. Kyseessä ovat isot rahat ja kaikkien työpaikat, joten pelkkiä kivoja kavereita ei kukaan edes omasta pallistaan huolta kantava palkkaa.

Eurooppalaisten kohdalla myös kielitaito ja kommunikointikyky korostuvat paljon johtajuudesta elävässä valmentajabisneksessä, mutta yhtä hyvin tehtävää pystyy hoitamaan myös vahvasti ranskalaisella aksentilla englantia murtava kanadalaisvalmentaja.

Tärkeämpää on kokemus pohjoisamerikkalaisesta kulttuurista. Se tie on käytävä nöyrästi läpi. Sen jälkeen ei ole mitään väliä, minkä maan passi sinulta löytyy.