Se mitä näin ja koin Morian pakolaisleirillä, ei ollut ihmisarvoista elämää. Kaukana siitä, MTV Uutisten kirjeenvaihtaja Heikki Piuhola kirjoittaa kommentissaan.
Istun Mytillinin lentokenttärakennuksen edessä Lesboksen saarella ja katselen rantatörmältä muutaman kilometrin päässä häämöttävää Turkkia. Eikä edes häämöttävää, matkaa on viitisen kilometriä ja isommat rakennukset hahmottuvat selvästi myös tänne Kreikan puolelle.
Todennäköisesti tänäänkin muutama kumiveneellinen salakuljettajille maksaneita siirtolaisia yrittää päästä tälle saarelle. Matka maksaa 1 000 – 2 000 dollaria henkilöltä. Rahojaan ei saa takaisin, jos matka keskeytyy Turkin tai Kreikan merivartiostojen partioveneisiin.
Lue myös: Kreikan pakolaisleireillä karut oltavat: ”Hygieniasta johtuvat syyhyt ja ihosairaudet ovat arkipäivää”
Paikkaa nimitetään helvetiksi
Salakuljettajien – tai käytännössä kumivenekauppiaiden, koska matkoja myyvät rikolliset patistavat ihmiset vain veneisiin ja työntävät heidät vesille - uusin taktiikka on laittaa kumivenelasteja yhtäaikaisesti liikkeelle niin monta kerrallaan, että useampi veneellinen ehtii livahtamaan merivartioston veneiden ja laivojen ohi.
Morian leiri perustettiin viisi vuotta sitten kun pakolaisvirrat vyöryivät Eurooppaan. Se on parin hehtaarin suuruinen alue kevytparakkeineen ja kontteineen, suunniteltu kolmelle tuhannelle ihmiselle.
Nyt ihmisiä on seitsenkertainen määrä ja paikkaa nimitetään helvetiksi. Tälle leirille päätyvät viettävät yönsä teltoissaan Morian vastaanottoleirin aidan takana, Oliivilehdossa, lämpötilan laskiessa yöllä viiteen kuuteen asteeseen.
Lue myös: Kulmuni: Hallitus keskustellut lasten vastaanottamisesta Kreikan pakolaisleireiltä viime vuonna
Sisäministeri Ohisalo ottaisi Suomeen perheettömiä alaikäisiä Kreikan pakolaisleireiltä, uutisoi Yle
Olosuhteet ovat karut, yksi suihku viidellesadalle, yksi vessa kahdellesadalle, jonot ovat pitkät. Suurin osa tapaamistani siirtolaisista on ollut Moriassa vasta muutaman kuukauden, jotkut vajaan vuoden ja muutamat jo neljä vuotta.
Käytännössä kaikki asuvat itse kyhätyissä katoksissa ja pressuteltoissa, osa perinteisissä pikkuteltoissa, muutama hylätyissä autonromuissa. Teltat ovat vieri vieressä. Muutaman hehtaarin alueella, oliivipuuviljelmien keskellä, asuu yli 20 000 ihmistä.
Suurin huoli lapsista
Leirillä on silmiin pistävän paljon lapsia – vapaaehtoisten auttajien mukaan lapsista ei kukaan tiedä tarkkaa lukua, koska kaikkia leirin asukkaita ei ole rekisteröity.
Tapaamani lääkärit, hoitajat ja vapaaehtoiset ovat eniten huolissaan juuri lapsista ja nuorista. Lasten on vaikea ymmärtää viikosta ja kuukaudesta toiseen jatkuvaa telttaelämää Kreikan saariston koleassa ja tuulisessa säässä. Matka Afganistanista, Syyriasta, Irakista tai Afrikasta on keskeytynyt karuun, saviseen ja kiviseen oliivilehtoon, joka sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä asutuksesta.
Osa rekisteröidyistä lapsista ja nuorista saa käydä leirikoulua, suurimmalta osalta koulu jää kuitenkin haaveeksi. Lesboksen sairaala ei pysty enää hoitamaan sekä saaren omia asukkaita että leiriläisiä. Lääkärit ilman rajoja -järjestö tekee leirillä työtä kolmessa vuorossa, mutta pystyy auttamaan vain perusasioissa.
Erityisesti mielenterveysongelmissa potilaat haluttaisiin lähettää eteenpäin mantereelle erikoissairaanhoitoon, mutta se on tyssännyt toistaiseksi lähes kaikissa tapauksissa hiekkaan byrokratian rattaissa.
Lue myös: Lesboksen pakolaisleirillä asutaan saastan keskellä, suihkujonot satoja metrejä – MTV:n konkaritoimittaja: "Tämä on yksi karuimpia paikkoja, missä olen koskaan käynyt"
Toimittajana en ota kantaa siihen, pitäisikö Suomen ottaa tai olla ottamatta täältä lapsia tai nuoria pakolaisiksi Suomeen. Se on viisaasti valitsemiemme poliitikoiden tehtävä. Työni on yrittää kertoa realistisesti niistä olosuhteista, joilla esimerkiksi tällä leirillä eletään. Se mitä näin ja koin, ei ollut ihmisarvoista elämää. Kaukana siitä.
Siirtolaisten tulo Eurooppaan on palautunut normaalitasolleen, mutta haluttomuus ottaa heitä vastaan on kasvanut kaikissa maissa eksponentiaalisesti. Yhteinen Euroopan unionimme ei ole tässä asiassa yhteinen, Kreikka on jätetty täydellisesti yksin selviämään tasaisesti kasvavan siirtolaisvirtansa kanssa.
Elämisen arvoista elämää
Oma isoäitini joutui 13-vuotiaana pakenemaan karjalaisten pakkosiirtoa ja vainoa 1930-luvun alkuvuosina rajan yli Suomeen. Hän oli yksi niistä monista sadoista, jotka saivat suomalaisilta apua ja katon päänsä päälle. Hän hankki itselleen ammatin, perusti perheen, käynnisti yrityksen ja rakensi lopulta melko hyvän elämän.
Vainoihin ja pakoon liittyvien pelkojen ja painajaisten kanssa hän eli kuitenkin koko elämänsä, samoin surun, joka liittyi perheen hajoamiseen ja rajan toiselle puolelle jääneisiin äitiin, sisaruksiin ja sukulaisiin.
Lesboksen rantatörmällä poimin rantavedestä pienen pyöreän kiven, mietin omaa isoäitiäni ja niitä toiveikkaita, kirkassilmäisiä lapsia, joita tapasin leirillä muutaman päivän aikana. Toivottavasti joskus ja jossakin myös he pääsevät rakentamaan elämisen arvoista elämää.