Mainos

Kirja-arvioita: Pariisi on aina kuljeksimisen arvoinen

Pariisi on muumioitunut ja museoitunut. Perinteinen työväestö ja muu pienituloinen porukka on lähes kadonnut Valojen kaupungista, sen 20 arrondissementista, kaupunkia ympäröivän kehätien Périphériquen, sisällä olevasta Pariisista.

Ei sentään, käsitys on harhaa. Gentrifikaation vastustajilla on yhä toivoa ja elintilaa.

Näin tuumaa Pariisissa koko ikänsä asunut entinen lääkäri, nykyään kirjankustantaja ja kirjalija Eric Hazan (s. 1936) hyvin henkilökohtaisessa, kaupunkiromanttisessa ja kasvottomalle arkkitehtuurille ärhäkässä pienessä kirjassaan A Walk Through Paris. A Radical Exploration (Verso, 198 s., ranskankielinen alkuteos Une traversée de Paris).

Hazanin päiväkävelyt alkavat Ivrystä kaakkoisesta Pariisista, ja päätyvät Saint-Denis’hin pohjoisessa. Kyse ei ole kaikki alueet halaavasta flaneerauksesta, vaan subjektiivisesta ja intiimistä kulkemisesta.

Ivrystä Saint-Denis’hin

Hazan aloittaa Envie de Lire -kirjakaupasta. Matkaa värittävätkin kirjakaupat ja kustantamot. Vuosikymmenien mittaan ne ovat tutustuttaneet hänet kuuluisiin ja vähemmän tunnettuihin henkilöihin. Myös elokuvateatterit ovat Hazanille sielunmaisemaa, entisten kotikortteleidensa ja työpaikkojensa sairaaloiden lisäksi.

Vastaan tulee kadonnutta ja katoamisvaarassa olevaa Pariisia, mutta myös muuttuvaa ja kasvavaa kaupunkia. Hazan pohtii muun muassa Goutte d’Orin korttelia Sacré-Coerin itäpuolella, ja uudempia asuinalueita ja niiden identiteettejä Saint-Denis’ssä.

Keskeistä on kuitenkin 1800-luvun Pariisi poliittisine ja historiallisine tapahtumineen ja henkilöineen. Rautatieasemia, Emile Zolan romaanien tapahtumapaikkoja, lukemattomia barrikadeja ja työväestön ja armeijan yhteenottoja oikealla rannalla. Vuonna 1827 kahakoissa eri puolilla kaupunkia pystytettiin yli 4 000 barrikadia. Ne siis eivät ole vain klisee.

Punalipun merkitys muuttui

Vähäväkisiä ja työväestöä sympatisoiva Hazan kertoo, että punainen lippu kapinallisuuden symbolina syntyi 1832. Sitä ennen punainen lippu ilmoitti sotatilan voimaan astumisesta. 6.6. 1832 Pariisissa käytettiin ensimmäistä kertaa tykkejä kapinallisia vastaan, muun muassa Rue Saint-Martinilla.

Hazan kirjoittaa yksittäisten rakennusten fasadeista ja yksityiskohdista, ja harvinaisuuksista kuten renessanssiajan rakennuksista, joita Pariisissa on vähän. Oikealla rannalla Boulevard de Sebastopolin läheisyydessä on yhä lukuisia pasaaseja hieman piilossa, mutta turistienkin kuljettavissa.

Hazanin mukaan Pariisissa käsite ’etninen’ on tuontitavaraa Yhdysvalloista. Kortteleilla ja ”kulmilla” on ollut ja on avoimesti identiteettinsä asukkaiden kotimaakunnan tai -maan mukaan, tai on ainakin ollut. Pariisikin muuttuu.

Tavallisten ihmisten nuhjuisempi Pariisi

Tavallisia ihmisiä ei siis ole hätistelty kokonaan pois Pariisista korkein asuntojen hinnoin. Hazanille tärkeille työväenkortteille leimallisia ovat muun muassa rähjäisemmät metroasemat, poliisin näkyvä läsnäolo, pankkikonttoreiden katoaminen, halpissupermarketit, kiinalaisten pitämät tupakkakaupat ja pohjoisafrikkalaisten pyörittämät kahvilat, ja asukkaat, jotka eivät näytä kuin suoraan muotikuvista repäistyiltä.

Lukiessa kannatta pitää lähellä joko perinteistä paperikarttaa tai netin karttaa, ja vaikka googlata, jos ei meinaa kadunpätkä, aukionpoikanen tai rakennus löytyä. Kirjassa on karttoja, mutta tietoisesti tyyliteltynä käsin piirrettyinä ne eivät aina ole havainnollisia.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuodet

Jos on kiinnostunut toisen maailmansodan ajan ja sen jälkeisestä Pariisista ja sen poliittisesta, kulttuurisesta ja intellektuelli-ilmapiiristä ja vaikutteista, tarjolla on paljon luettavaa.

Englanniksi muun muassa Pariisissa syntyneen toimittajan Agnès Poirier’n Left Bank. Art, Passion and the Rebirth of Paris 1940-50.

Se ei ole vain Sartrea, Camus’ta ja de Beauvoiria. Henkilöitä tulee ja menee, osa on ja pysyy, kuten juhlitut filosofit ja kirjailijat. Poirier tuo esiin myös vähemmän tunnettuja henkilöitä, tai vasta uransa alussa olevia, kuten Juliette Gréco ja yhdysvaltalaiskirjailijat Richard Wright ja Saul Bellow (noh, syntynyt Kanadassa).

Kirja lienee tähdätty alunperinkin englanninkieliselle lukijakunnalle, sillä hän marssittaa sodanjälkeiseen Pariisin paljon kirjailijoita, journalisteja ja muusikoita rapakon takaa. Poirier kirjoittaa lisäksi ranskalaiskuuluisuuksien matkoista Yhdysvalloissa.

Kirja on viihdyttävä ja onnistuu kuvaamaan sodanajan improvisaation ja sen jälkeisten vuosien monella tapaa kiihkeitä hetkiä, myös vahvasti naisten näkökulmasta. Se on kerronnaltaan hieman hajanainen, koska ihmisiä on niin paljon.

Hieman analyyttisempi joskin erittäin viihtyisä, asiantunteva, ja populaaristi filosofisia suuntauksia ja filosofien ajatuksia avaava kirja on Sarah Blackwellin At the Existentialist Café. Freedom, Being & Apricot Cocktails. Blackwell onnistuu selittämään auki Martin Heideggeriä, ja edellä mainittujen tähtifilosofien lisäksi myös Maurice Merleau-Pontyn fenomenologia kansantajuistuu. Jonkinlainen saavutus siis.

Jotta ajankuvaan ja älymystöön saa lisää kriittisyyttä anglosaksisesta näkökulmasta, historioitsija Tony Judtin (1948-2010) Past imperfect. French Intellectuals, 1944-1956, on tarpeellinen opus.  

Mainos

Lisää aiheesta

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.