Kirja-arvio: Venäjän sota – Putin Venäjän oman menneisyyden oireena

Lännen ei kannata tuhlata energiaansa Vladimir Putinin pään kääntämiseen. Eikä sen enempää kadunvenäläisenkään, vaan Ukrainan kärsivälliseen sotilaalliseen auttamiseen ja yhteiskunnan muuttumiseen.

Brittiläinen Venäjä-tutkija, aiemmin vuosia Venäjällä asunut ja maahan syvästi kiintynyt Jade McGlynn perustelee edellä olevaa näkemystään pureutumalla niin venäläisen tv:n, sosiaalisen median, kuin lukuisten eliitin asiantuntijoiden ja poliitikkojen näkemyksiin, keskusteluihin ja kommentteihin.

(Ja niin vain hyvin moni älykäskin asiantuntija tuppaa olemaan venäläisen ’muita aidompi, moraalisempi ja parempi’-sivilisaationäkemyksen ja putinilaisen toiminnan hoviselittäjä, vaikka nyanssejakin on).

Kirjan sivuilta kuoriutuu itse aiheutetut historian traumat ja nöyryytykset - viimeksi suurimpina Neuvostoliiton romahdus, 1990-luvun talouskaaos, ja ulkopuolisena vaikuttajana lännen sotilaallinen tuki Kosovolle. Ovat pelko, alemmuuskompleksi, katkeruus, toisiinsa luottamattomuus, uhriutuminen, vainoharhaisuus. Putin on näiden kokemusten ruumiillistuma ja henkistymä.

Näille rakentuu väkivaltainen ylimielisyys, itselleen valehteminen tai vaikean totuuden eli Venäjän julmuuden myöntämättömyys, passiivisuus, pakkomielteinen jankuttaminen venäläisestä voittavasta totuudesta ja ylivertaisesta henkisyydestä. Venäläiset ovat itsestään selvästi empaattisempiakin kuin muut. Siksi he tuhoavat Ukrainaa.

Sukupolvien ajan koettu kollektiivinen terrori ”on sisäistetty, kielletty ja purettu sitten tavallisiin ukrainalaisiin”. 

Putinilla tai nyky-Venäjällä ei ole tarjota kansalaisilleen valtaa legitimoivaa tai selittävää ideologiaa. Sen tilalla on kieroutunut identiteetti, ”visio venäläisyydestä”, McGlynn tiivistää. ”Taistelua käydään sivilisaatioiden menneisyydestä, kun ei kyetä kuvittelemaan saati sitten tarjoamaan parempaa tulevaisuutta.”

Länsi, erityisesti anglosaksit ja Englanti, on vuosisatainen arkkivihollinen. Ukrainahan on sellaiseen liian mitätön ja lopulta osa suurta venäläisjohtoista slaavilaisuutta, kuten omaa surkeaa tilaa selitetään pois. Länsi suorastaan yrittää tuhota Venäjän. 

Samaan aikaan ristiriitaisesti maan eliitti ehti ostaa Euroopan suurkaupunkien kalliit kiinteistöt, laittaa lapsensa parhaisiin läntisiin kouluihin, shoppailla läntisiä luksustuotteita, ja valittaa viisumikielloista ja pakotelistoille joutumista. Maasta poistuneita länsituotemerkkejä kopioidaan venäläisin nimin. 

Ukrainan mitättömyyteen uskova tai itsensä passiiviseksi muuttanut keskiluokka kulki perässä, Helsinkiä ja Lappeenrantaa myöten. McGlynn höykyttääkin naiivia ja ryhditöntä länttä venäläisen oligarkian avosylin vastaanottamisesta. 

Materia siis kuitenkin houkuttelee (siitä lähdettiin nauttimaan Istanbuliin ja Persianlahden maiden ökypiireihin), mutta silti se on pahasta. Niinpä Putin lähipiireineen tarjoaa vastavoimaksi metafyysistä venäläisyyttä. 

Vaikka Kiina ei ole Kremlin vihollinen, ei voi olla miettimättä, kuinka paljon Putinia kumppaneineen syö se, että Kiina porhaltaa teknologisesti ja taloudellisesti aivan toisessa sfäärissä kuin Venäjä, ja että Peking on Washingtonin päävastustaja. 

Neuvostoliiton hajottua Moskova menetti historiallisena eli luonnollisena pitämän etupiirinsä itäisessä Keski-Euroopassa, ja samalla etuoikeutensa olla Yhdysvaltojen päävastustaja. Tämä voimattomuuden tunne syö muutenkin heikkoa itsetuntoa.    

Venäläiset eivät ole yksi suuri hahmoton joukko, eikä McGlynn sitä väitä, päinvastoin. Parasta Putinille olisi, jos venäläiset sitä olisivat. 

Niinpä tavallisia ihmisiä propagoidaan, pelotellaan ja passivoidaan monin psykologisin ja mentaalisin välinein, kuten historian vääristämisellä ja manipuloinnilla. 

Näitä menetelmiä ja seurauksia McGlynn avaa perusteellisesti lähtien sekopäisestä Ukraina pitää tyhjentää natseista -propagandasta. Venäjän historiankirjoitus jauhaessaan suuresta isänmaallisesta sodasta 1941-45 sankaruuksineen sopivasti unohtaa niin Molotov-Ribbentrop-sopimuksen,  Talvisodan kuin muut kiusalliset tosiasiat. 

Putin ei halua aktiivisia kansalaisia. Sellaiset ovat vaarallisia jo siksi, että he alkaisivat kysyä, miksi sota menee huonosti ja omiakin kuolee. Tai miksi korruptio on pohjatonta. Ukrainalaisilla ei ole niin väliä, mikä käy ilmi niin usein. 

Putinilainen patriootti ei pyri rakentamaan parempaa ja valoisampaa Venäjää, McGlynn toteaa. Tällaiset hännystelijät ovat ”puolustuksellisesti aggressiivisia opportunisteja, jotka vaativat jatkuvia uhrauksia samaan aikaan, kun mässäilevät katkeran mielen ja tragedian tuottamilla voitoilla”.

Mikä avuksi?

Vain venäläiset itse voivat muuttaa itseään ja maataan. Mutta tämä vaatii yhteiskunnallista ja mentaalista mullistusta. Peilin eteen voi kävellä vain venäläinen itse. 

Totuuskomissiot tai saksalainen toisen maailmansodan jälkeinen Vergangenheitsbewältigung kuulostavat juuri nyt utopialta. 

Tuota saksankielistä sanahirviötä ei pidä kääntää menneisyyden hallinnaksi - koska sitähän nyt viimeksi Putin yksinvaltaisena venäläisjohtajana tekee, vaan paremminkin menneisyyden työstämiseksi. Ensin vain pitäisi kärsiä sellainen tappio, että itsensä huijaaminen ei enää ole mitenkään mahdollista. 

Parempia aikoja odotellessa: Ukraina tarvitsee voimakkaan tukemme.