Helena Petäistön kolumni: Hävettää

Eurooppa katsoo kauhuissaan Atlantin yli. Pahin painajainen olisi Donald Trumpin vaalivoitto ja hänen lupaamansa "rauha yhdessä vuorokaudessa". 

Nykyisen Venäjän tällä hetkellä solmima rauha ja maan suuruudenhullujen päämäärien jatkuminen ei toisi Euroopalle rauhaa, vaan vain uusia sotia aivan samalla tavalla kuin toi ensimmäisen maailmansodan lopettanut onneton rauhansopimus, joka jo piti sisällään toisen maailmansodan siemenen.

Biden puun ja kuoren välissä

Yhdysvaltain ensi vuoden presidentinvaalien lähestyminen tuntuu jo Ukrainan saamassa avussa. Etenkin nyt, kun Ukrainan vastahyökkäys on menossa, osuu presidentti Joe Bidenin varovaisuus aseavun antamisessa mahdollisimman pahaan rakoon. 

Biden on ikävästi puun ja kuoren välissä, sillä yli puolet eli 55 prosenttia Yhdysvaltain kansalaisista on Ukrainan lisäavun antamista vastaan. Joidenkin lähteiden mukaan Yhdysvaltain tähänastinen apu Ukrainalle olisi ollut 900 dollaria (840 euroa) kansalaista kohti.

Republikaaneista peräti 72 prosenttia on sitä mieltä, että nyt riittää. Trump onkin heille mitä sopivin ehdokas, sillä hän lupaa ehdottaa välittömästi presidentiksi noustuaan rauhaa Venäjän kanssa ilman mitään ennakkoehtoja. 

Jos näin kävisi, katoaisi Ukrainan saamasta aseavusta merkittävä osa. Ja Venäjä jatkaisi kaukaa historian hämyistä kumpuavaa höyrypäistä politiikkaansa – kirjaimellisesti geopolitiikkaa.

Tuskin ihan tällainen olisi kuitenkaan mahdollista edes Trumpin voittaessa, sillä presidentin vallankäyttöä rajoittaa kongressi. Yhdysvaltain poliittinen eliitti taas tiettävästi ymmärtää hyvin Ukrainan taakse sitoutumisen välttämättömyyden. Mutta sitoutumisen aste olisi suuri kysymysmerkki, kun ääniä kosiessaan Bidenkin joutuu nyt kulkemaan kieli keskellä suuta.

Patologinen pakkomielle

Nykyisin Prahan yliopistossa toimiva tutkija Sergei Medvedev, Suomessakin Ulkopoliittisessa instituutissa työskennellyt venäläinen, kirjoitti viime vuonna Helsingissä ollessaan äärimmäisen mielenkiintoisen teoksen, joka on nyt ilmestynyt Cambridgessa Britanniassa nimellä The War Made in Russia. 

Tähän asti olemme kauhistelleet Venäjän presidentti Vladimir Putinia, joka on syössyt Ukrainan ja oman kansansa raakamaiseen sotaan, koko Euroopan pinteeseen ja itsensä maailman historiaan Hitlerin ja Stalinin kaltaisten sairaiden hirmuhallitsijoiden joukkoon, josta on päästävä eroon.

Mutta kirjassaan Sergei Medvedev osoittaa, että kyseessä on hänen maansa paljon syvemmällä oleva patologinen pakkomielle. Putinin geopolitiikka on jatkumoa jollekin, jota pidetään Venäjällä luonnollisena, ja jos länsimaat eivät saa kehitystä viimein pysähtymään, Eurooppa on sen ikuinen vanki ja uhri.

Tutkijan mukaan Putinin katastrofaalinen Ukrainan sotaretki on Venäjän pitkän, vuonna 1917 hitaasti alkaneen ja vuonna 1991 kiihtyneen alamäen kolmas näytös.

Ongelman ydin on Venäjän ihmeellinen imperiumiajattelu. Kaikki tapahtuu ikään kuin Venäjän maa-alueen laajentuminen olisi tälle valtavalle maalle jättimäinen, todellisuutta pakenevan eskapismin muoto. 

Vaikka Venäjä syyttää Nato-maita siihen kohdistuvasta uhasta, tosiasiassa se suojelee itseään omilta sisäisiltä demoneiltaan ja välttyäkseen joutumasta kasvotusten sen ristiriidan kanssa, joka vallitsee imperiumin suuruuden ja kansan syvien rivien kärsimysten väillä.

Toisaalla Venäjällä on hallinnassaan jättimäinen maa-alue palatseineen, prameilevine kirkkoineen, ydinaseineen ja avaruusteknologioineen. 

Toisaalla silmien eteen pomppaavat kansanrivien köyhyys ja jopa kurjuus, tyrannia, korruptio ja väkivaltaisuus. 

Sergei Medvedevin mukaan maassa ei ole koskaan kyse kansan onnellisuudesta, sillä sellaista asiaa edes löydy venäläisen valtaeliitin työkalupakista. Heille kyse on vain yrityksestä kaventaa kuilua, joka ammottaa imperiumin suuruudentavoittelun ja kansalaisten elinolojen välillä.

"Venäjä on vaarallisempi voittajana"

Jos joku kuvittelee, että Ukraina saa suhteensa Venäjän kanssa normalisoiduiksi luovuttamalla sille sen jo valloittamia osia maasta ja että se takaisi myös Euroopan vakauden ja turvallisuuden, ajatus osoittaa venäläistutkijan mukaan tietämättömyyttä ja naiiviutta ja on jopa moraaliton. 

Sergei Medvedev korostaa, että Venäjä on vaarallisempi voittajana kuin tappion kärsineenä. Hän muistuttaa, että ruokahalu kasvaa syödessä, mikä Venäjän kohdalla tarkoittaa sitä, että kun maa kokee olevansa laajempi kuin se, mitä sen on omien rajojensa sisäpuolella, silloin sen rajanaapurit ovat vaarassa. 

Päinvastoin kuin Ranskan ja Britannian vanhat imperiumit, jotka ulottuivat merten taakse, Venäjän alueet ovat aina olleet pelkästään mantereella.

Nyt kun sotaa on käyty puolitoista vuotta ja kaatuneita on aivan liikaa molemmilla puolilla, ei lännellä ole enää varaa antaa ajan kulua niin kuin Putin laskee tekevänsä.  

Sitä paitsi väkimäärältään huomattavasti pienemmälle Ukrainalle kaatuneiden korkea määrä merkitsee paljon suurempaa uhrausta ja sodan hintaa.

Ukrainan sodasta on tullut ensimmäistä maailmansotaa muistuttava, kuluttava asemasota. Jos vertailua hakee menneisyydestä, tällä hetkellä Ukraina ja Venäjä ovat siinä, missä  Ranska ja Saksa olivat vuonna 1916 "Verdunin teurastamon" alkuvaiheessa, kun sodan alusta oli kulunut kaksi vuotta. On liian aikaista vetää johtopäätöksiä.

Stoltenberg muistuttaa vastuusta

Ukrainan vastayökkäys etenee odotettua hitaammin. Mutta se etenee etelässä, vaikkei toistaiseksi ratkaisevasti. 

Ilmaherruutta ei ole ukrainalaisille suotu, joka on kirvoittanut muun muassa Ukrainan armeijan komentajalta Valerii Zaluzhnyilta happamia kommenttaja. 

Naton joukot eivät itse ryhtyisi missään sotimaan ilman ilmaherruutta, mutta nyt Ukraina pakotetaan se tekemään, mikä on käsittämätöntä.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg lateli onneksi muutamia totuuksia viime viikolla: "Ne samat asiantuntijat, jotka ennustivat Kiovan antautumista muutamassa päivässä ja Ukrainan antautumista muutamassa viikossa, moittivat nyt maata liian hitaasta vastahyökkäyksestä. Totuus on, että ukrainalaiset ylittävät odotuksemme yhä uudelleen", täsmensi Stoltenberg.

"Ja meidän on muistettava, mikä on meidän vastuumme", hän jatkoi. 

"Ei ole meidän tehtävämme istua täällä Brysselissä Naton päämajassa antamassa ohjeita. Ukrainalaiset taistelevat ja tekevät taisteluja koskevat päätökset itse. Meidän tehtävämme on antaa heille tukemme siinä, mitä he tekevät!", pani selvästi ärsyyntynyt Stoltenberg pisteet i:n päälle.

"Hävettää"

Propagandasodasta on tulossa entistä tärkeämpi osa tätä sodankäyntiä. Ukrainalaiset tietävät, että heidän hyökkäyksensä on edettävä, jotta länsimaiden tuki jatkuu. 

Mutta kun ukrainalaiset ovat jo puolitoista vuotta osoittaneet paitsi urhoollisuutta myös uskomatonta kekseliäisyyttä sodankäynnissä, nyt on aika tukea heitä entistäkin enemmän. He taistelevat meidänkin edestämme ja uhraavat siinä taistelussa henkensä.

Pieni Suomi saavutti aikoinaan torjuntavoiton Neuvostoliitosta. Sillä saimme maailman ihailun itsellemme. Sen saman on tehnyt Ukraina ja se ansaitsee kaiken tuen ja ihailun.

Samaan aikaan, kun ukrainalaiset siviilit menettävät päivittäin kotinsa ja liian monet henkensä Venäjän raukkamaisissa siviilikohteiden pommituksissa, me lännessä valitamme sähkön ja polttoaineen hinnan noususta, inflaatiosta ja ostovoiman laskusta – Putinin suureksi iloksi. Hävettää.

Tärkein arvo on vapaus

Jos nyt väsymme sotaan ja pakotamme Ukrainan neuvottelupöytään ja alueluovutuksiin kaikkien tähänastisten valtavien uhrausten jälkeen, se olisi sekä moraalisesti että poliittisesti suuri virhe.

Ainoa mahdollinen rauha on se, joka seuraa Ukrainan voittoa. Luovuttaminen ja tappioon suostuminen Euroopan sydämessä ei ole hyväksyttävä ratkaisu kenellekään.

Emme voi suostua siihen, että Venäjän ikiaikainen ja sairaan patologinen haave aina vain laajenevasta imperiumista jatkuu ja saa voiton meidän tärkeimmästä arvosta, vapaudesta. 

Väsymyksestä huolimatta pyrkimys vapauteen motivoi ukrainalaisia ylivoimaisiin suorituksiin. 

Yrittäessään tuhota Ukrainan, Venäjä on synnyttänyt yhtenäisen ja eurooppalaisen Ukrainan kansan, joka vielä jonakin päivänä liittyy demokraattisten valtioiden yhteisöön, johon mekin kuulumme.