Antero Holmila ja Matti Roitto: Rooseveltista Trumpiin. Yhdysvaltain ulkopolitiikka ja kriisit 1900-luvun alusta tähän päivään. Docendo. 2018. 467 s.
Viime vuosina, ja erityisesti Donald Trumpin presidenttiyden myötä, Yhdysvalloista on ilmestynyt useita tietokirjoja Suomeksi.
Yhdysvallat on presidenttivetoinen valtio. Ei ole ihme, että Yhdysvaltoja ja sen vaikutusta myös maan rajojen ulkopuolella tarkastellaan presidenttien harjoittaman politiikan kautta.
Tässä esiteltävä kirja eri ole poikkeus, kuten jo kirjan nimikin kertoo. Aikarajauksellekin, 1900-luvun alusta Trumpiin, on selityksensä.
Tuleva supervalta alkoi näyttää ja toteuttaa potentiaaliaan hyvässä ja pahassa, yhä kauempana kotikonnuiltaan, vuosisadan vaihteessa ja tarvittaessa imperialistisin ottein (Kuuba, Filippiinit).
Vasta toinen maailmansota lopulta siitä nykyisen maailmanvallan eurooppalaisten imperiumien voimien hiipuessa. Yhdysvallat oli toki tehnyt lukuisia interventioita ”takapihallaan” jo ennen 1900-lukua.
Imperiumi vai ei?
Kirja pohtii aluksi lyhyesti, onko Yhdysvallat imperiumi, ja millaisin keinoin presidentti voi ulkopolitiikkaa johtaa. Periaatteessa se ei käy aivan ilman kongressia, ja nykyään myös julkista mielipidettä (Vietnamin tv-sota ja niin kutsuttu CNN-ilmiö), mutta kuluneen reilun vuosisadan aikana senaatin ja presidentin rooli ulkopolitiikan tekemisessä on vaihdellut.
Trumpin protektionismi ja Amerikka ensin -ajattelu ei ole ennen näkemätöntä. Yhdysvaltalaisen oman demokratiakäsityksen – oma erinomaisuus, poikkeuksellisuus ja ”loistava kylä kukkulan laella”-visio – vieminen vaikka asein on sekin jo vanha maan tapa.
Theodor Roosevelt (1901-09) muun muassa modernisoi maan aseistusta ja byrokratiaa uuden ajan vaatimuksia varten, samalla kun harjoitti tykkivene- ja dollaridiplomatiaa.
Ensimmäiseen maailmansotaa maa liittyi vasta 1917, mutta presidentti Woodrow Wilsonin (1913-21) halu tuoda Yhdysvallat aatteine ja pyrkimyksine maailmalle näkyy ja tuntuu yhä.
Kansallinen intressi ensin
Mutta kuten kirjoittajat toteavat, ja mikä luonnollisesti on jokaisen rapakon takaisen presidentin ohjenuora, Wilson liittyi maailmansotaan suojellakseen maansa etuja, ei puolustaakseen ympärysvaltoja Euroopassa vain hyväntekeväisyydestä.
1930-luvun eristyneisyyden jälkeen Yhdysvallat otti lännen ohjat käsiinsä, kun Japani oli hyökännyt Pearl Harboriin, ja maan oli väistämätöntä liittyä toiseen maailmansotaan.
Pian alkoi pitkä kylmä sota ideologista vihollista kommunismia ja sen johtovaltiota Neuvostoliittoa vastaan.
F.D. Roosevelt nousee yhdeksi merkittävimmistä maansa presidenteistä viime vuosisadalla.
Ydinasekilpailu, jota kirjoittajat käsittelevät syystä pitkään, muutti uhkakuvat aivan uudelle tasolle Kuuban kriiseine. Seuraava iso murros oli Vietnamin sota ja Richard Nixonin kädenojennus Kiinalle.
Kylmän sodan päättyminen toi joksikin aikaa ainakin illuusion yksinapaisesta Yhdysvaltain johtamasta maailmasta. Bill Clintonin aikana Yhdysvallat etsi asemaansa, koska vastustajat olivat heikkoja.
Venäjä oli (ja on yhä) taloudellisesti alempaa sarjaa, Kiina vasta nousussa.
Mihin Trump vie Euroopan ystävän?
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut 2001 olivat toistaiseksi viimeisin tapahtuma, joka järisytti maan roolia maailmanpolitiikassa. ”Sota terrorismia vastaan” jatkuu yhä, ja Kiina pyrkii väkevästi supervallaksi Etelä-Kiinan merellä ja globaalissa kaupankäynnissä.
Jää nähtäväksi, miten Trumpin Yhdysvaltojen tärkeitä liittolaisia hylkivä protektionismi antaa tilaa Kiinalle. Hänen Venäjä-suhteistaankin voi vielä tulla yllätyksiä. Onko tämä vuosisata 1900-luvun tapaan ”Yhdysvaltojen vuosisata”, riippuu myös maan presidenteistä.
Presidentit ovat pyrkinyt saamaan oman kädenjälkensä maan ulkopolitiikkaan (ja historiaan), kuten Woodrow Wilson 14 kohdan ohjelmallaan, F.D. Roosevelt korollaarillaan, Truman nimeään kantavalla opillaan, tai Dwight D. Eisenhower doktriinillaan.
Yhdysvallat on joutunut toimimaan kansallisten intressiensä, pragmaattisuuden, avoimuuden, protektionismin ja amerikkalaisten arvojensa jatkuvassa ristivedossa. Kukaan presidenteistä ei ole kyennyt toteuttamaan sellaista ulkopolitiikkaa, jota puheissaan on julistanut.
Toisen maailmansodan jälkeinen mahtiasema ja edeltäjien toteuttamat politiikat ovat myös sitoneet presidenttien käsiä, kuten näkyy esimerkiksi Lähi-idässä ja Afganistanissa.
Toki ainakin Trumpiin asti liittolaisuus läntisen Euroopan ja sittemmin EU:n kanssa, ja sotilasliitto Naton keskeinen asema ovat olleet maan omien etujen kannalta keskeisiä haluttuja ylläpidettäviä suhteita, erimielisyyksistä huolimatta.
Ulkoministereillä oma roolinsa
Kirja tuo esiin myös presidenttien hallintojen ulkoministereitä ja heidän vaikutustaan sekä esimiehiinsä että muihin keskeisiin vaikuttajiin. Asiat eivät ole yleensä luistaneet kitkatta, päin vastoin.
Yhdysvaltain ulkopolitiikasta kiinnostuneille kirja on pätevä perusteos. Pidemmät kaaret tulevat esiin, eivätkä kirjoittajat selitä kaikkea parhain päin. Yhdysvallat vaikuttaa kaikkialla, Libanonista ja Nicaraguasta Korean niemimaalle ja Somaliaan.
Kaikkea kansien väliin ei ole voinut saada, eikä näkökulma tuo yllätyksiä. Painotus on politiikassa, vaikka talouttakin tuodaan esiin. Sitä olisin toivonut lisää, samoin niin kutsutun pehmeän politiikan, kuten kulttuurin, vaikutuksia. Eittämättä ne olisivat vaatineet lisää sivuja jo nyt paksuun kirjaan.
Teksti on paikoin huolimatonta: puuttuu kirjaimia tai on ylimääräisiä sanoja. Sana Arabimaat on isolla lauseen keskellä, Jom kippur on Yom kippur, kartalle on ilmestynyt Saudi-Arabian niemimaa, Balkanille lähetettiin Unprofor-joukkoja, ei Unprof-joukkoja, Niger on muuttunut Nigeriaksi. Sanoisin myös Rust Beltiä ruostevyöhykkeeksi, ei vyöksi.
Tämä on joka tapauksessa ajankohtainen teos muistuttamaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan periaatteista ja niihin vaikuttavista tekijöistä, joiden keskellä presidentit maataan johtavat.