Markku Henriksson: Yhdysvaltain idea (Tammi 2025). 415 s.
Winston Churchill mytologisoi Venäjää toteamalla, että se on mysteeriin kääritty arvoitus arvoituksen sisällä. Venäjän ydintä on pähkäilty paljon myös Suomessa, Mauno Koivistoa myöten.
Yhdysvaltain ideaa ei ole väännelty ja käännelty samalla tarmolla. Siihen ei ole ollut tarvetta. Atlantin takainen supervalta ei ole koskaan ollut naapuri eikä eksistentiaalinen uhka.
Ja ehkä koska uskomme tietävämme ja tuntevamme Yhdysvallat, kun ahmimme populaarikulttuuria suoratoistopalveluista kuin leipää, ja sen perustalta myös oletamme osaavamme puhua sikäläistä englantia.
Yhdysvallat on ideologinen valtio, toteaa Markku Henriksson, Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori emeritus. Hän tuo näkemyksensä esiin useaan otteeseen kirjassaan Yhdysvaltain idea.
Vallankumouksen voimalla
Maa perustettiin ideologisen “yhdysvaltalaisuuden”, vallankumouksen voimalla, ja sen rakennuspalikat siirtokunnat puolestaan perustuivat “vahvasti ideologisille uskonnollisille ajatuksille”.
Ei ole niin, etteikö talous ja kauppa ole myös yhdysvaltalaisessa eetoksessa. Ajavathan valtaapitävät Washingtonissa ja sen liike-elämän tukijat vapaakauppaa ja omia etujaan siinä tarvittaessa sotilaallisesti, talouden imperialismina.
Donald Trumpin tariffipolitiikka tosin on vapaakaupan antiteesi, mutta hän sanoo silläkin ajavansa Yhdysvaltain kansallista etua.
Poliittinen ideologia vain on jäänyt vähemmälle huomiolle, meilläkin.
Yhdysvaltain oma puhe ja toimet itsestään demokratiana ja vapauden majakkana otetaan niin itsestään selvänä, että näiden arvojen ideologisuus on kuin vaaleanharmaa seinätapetti, ja kun naapurinamme oli vuosikymmeniä poliittisesti ideologinen syvänpunainen Neuvostoliitto.
Kahtiajako ja kulttuurisodat
Henriksson jakaa kirjansa kolmeen päälukuun: Politiikkaan ja ideologiaan, ulkopolitiikkaan, ja yhdysvaltalaiseen ekseptionalismiin, itsekäsitykseen poikkeuksellisuudesta ja sen moraalisista velvoitteista.
Teos yltää lähes viime päivien politiikkaan asti pintakuohuineenkin, ja Henriksson taustoittaa myös sitä, miksi ja miten Yhdysvallat on ajautunut nykyiseen yhteiskunnan kahtiajakoon ja kulttuurisotiin.
Niissä kietoutuvat ja kiehuvat kysymykset niin uskonnosta, roduista, sukupuolesta, valtion puuttumisesta tai puuttumattomuudesta yksilön elämään – identiteeteistä ja metapolitiikasta.
Kirjan vahvinta ja pysyvintä antia on nimenomaan maan ja kansakunnan idean ja ideologisuuden pohdinta ja valaisu, julkisten rakennusten arkkitehtuuria myöten.
Yhdysvallat syntyi asutulle maalle
Yhdysvallat ei syntynyt tyhjästä tyhjälle maaperälle.
Manner oli intiaanien ja eskimoiden kansoittama. Idästä (ja luoteesta) saapuneet valkoihoiset olivat etupäässä valkoihoisia brittejä, ranskalaisia, espanjalaisia ja venäläisiä. Kaikki siirtokuntalaiset eivät halunneet itsenäistyä Britanniasta.
Jok’ikinen 1600-luvulla tullut britti ei ollut puritaani, mutta nämä kalvinistisine näkemyksineen loivat perustaa yksilöllisyyden ja yrityskapitalismin käsityksille.
Heidän ottamansa raamatullinen tehtävä ”valittuna kansana” sekin kaikuu yhä eri puolilla maapalloa Yhdysvaltain kauppaetujen jykevöittämän ulkopolitiikan eetoksessa ja sen käytännön toteuttamisessa, mikä vastaanottavassa päässä ei läheskään aina ole ollut yhtä juhlaa.
(On myös toisen suuntaista vetoa, eli olla puuttumatta merten takaisiin kähinöihin, George Washingtonista lähtien. Esimeriksi, Yhdysvallat ei liittynyt maailmansotiin heti ja ensisijaisesti vain pelastaakseen Euroopan, mikä on hyvä pitää mielessä myös Suomessa).
Toki kutsumuskohtalon hengessä jyrättiin Amerikan mantereella alkuperäiskansat hengiltä tai reservaatteihin, ja mannerimperiumista sodittiin tai käytiin kauppaa myös eurooppalaisten kanssa.
Onko olemassa ”yhdysvaltalaista mieltä”?
Onko olemassa erityistä ”yhdysvaltalaista mieltä”, varmastikin riippuu siitä, kuka kysyy, mihin maailmanaikaan asiaa on pohdittu, ja missä.
Maan perinteisen valtaväestön ja eliitin, valkoihoisten (mies)protestanttien, lienee helpointa liputtaa myönteisesti. Mutta entä esimerkiksi Yhdysvaltoihin kuuluvulla Pohjois-Mariaaneilla läntisellä Tyynellämerellä?
Henriksson myös muistuttaa, että kyseessä tosiaan on liittovaltio, ja itsenäisten valtioiden asemassa olevilla osavaltioilla on paljon päätäntävaltaa omiin asioihinsa. Kädenvääntö osavaltioiden ja liittovaltion vallasta on yhtä vanha kuin maan perustuslaki.
Yhdysvaltain liittovaltiorakenne on toiminut mallina eri puolilla maailmaa. Ei vain presidenttijohtoisten valtioiden Latinalaisessa Amerikassa, vaan myös Saksassa ja Venäjällä.
Suomella on oma suhteensa Yhdysvaltoihin, mutta siinä ei ole mitään erityistä - Yhdysvalloille. Tätä suhdetta Henriksson pohtii omassa alaluvussaan.
Suomi on Yhdysvalloille pieni
”Yhdysvaltain poliittisella kartalla Suomi on pieni. Tämä on ollut vaikeaa ymmärtää joillekin suomalaisille poliitikoille ja ehkä varsinkin niille, jotka ovat Yhdysvaltain ystäviä tai yhdysvaltalaisuuden ihailijoita”, Henriksson toteaa.
Kylmän sodan aikana eläneet muistamme rapakon takaisen kulttuurin (elokuvat, tv-sarjat, musiikki, kirjat, lehdet, arjen kodintekniikka) vaikutuksen ja vaihto-oppilasohjelmat.
Neuvostoliiton hajottua riensimme ostamaan hävittäjiä lännestä, mistä sikäläiset aseyhtiöt toki kiittivät. Suomen Nato-jäsenyyttä Yhdysvalloissa sekä pidetään erittäin tärkeänä, että vähemmän merkittävänä, riippuu keneltä kysyy.
Kirjassa Henriksson myös kertoo omasta, pitkästä tutkijanurastaan ja olemisestaan Yhdysvalloissa. Riveillä on elämänmitan yhteenvedon tuntua (toivottavasti kynästä vielä kuitenkin irtoaa lisää).
”Oma suhteeni Yhdysvaltoihin onkin aina ollut vaikea”, hän summaa. Paljon hyvää ja huonoakin piisaa. Niin se taitaa olla aika usein, kun asuu ja tuntee kahta tai useampia eri maita ja kulttuureja syvemmin ja vuosikymmenien ajalta.
Venäjä tai Yhdysvallat eivät ole mytologisiin mittoihin kohotettuja mysteereitä. Yhdysvaltain ideaan ei ole vain yhtä salaisuutta ja vastausta. Henriksson kertoo ansiokkaasti oman näkemyksensä siitä, mitä Yhdysvallat ja yhdysvaltalaiset haluavat olla.
Alussa mainitut Churchillin sanat Venäjän arvoituksesta ovat vain osa aforismiaan. Se jatkuu näin: Mutta ehkä [arvoitukseen] on avain. Tämä avain on Venäjän kansallinen etu.
Samainen etu on osa Yhdysvaltain ideaa, ja monen muunkin valtion.