Kirja-arvio: Missä valta näkyy ja piilee

Yhteisöllistä valtaa on siellä, missä on vähintään kaksi ihmistä ympäröivine aineellisine, tiedollisine, teknisine ja henkisine mahdollisuuksineen ja rajoitteineen. Yksikin ihminen toki käyttää valtaansa esimerkiksi ympäröivään luontoon.

Hieman vanhemmat ihmiset muistavat maailmanpoliittisen vallan kylmän sodan ajan kahden maailmankatsomuksellisen blokin vastakkain asetteluna.

Paljon on siitä muuttunut, kuten Kuka maailmaa hallitsee? -pokkarin kirjoittajat ajankohtaisesti tuovat esiin.

Venäjä-tutkija, professori emeritus Markku Kivinen pohtii perinteistä vallankäytön näyttämöä, suurvaltapolitiikkaa.

Sen keskeisten pelaajien (EU, Kiina, Venäjä, Yhdysvallat) nollasummapeli ei lupaa hyvää uusien mutta jo vakiintuneiden uhkien kuten ilmastonmuutoksen edessä, hän kirjoittaa.

Suurvaltapolitiikka toimii samaan aikaan monissa kehyksissä: Kylmä sota ei ole täysin ohi ja ydinasevarustelu ja vahingon uhka ovat läsnä, pelaajien keskinäinen integraatio ja yhteistyö ei suju, ja etupiirit ovat yhä olemassa, myös eurooppalaisilla entisillä siirtomaavalloilla (Ranskalla tosin ei taida olla sataatuhatta sotilasta entisissä alusmaissaan, vaan noin kymmenesosa siitä.)       

Tarinoiden erilaiset yleisöt ja tarinoijat

Samaa kenttää valottaa tutkijatohtori Johanna Vuorelma. tarinoiden vallan näkökulmasta. On kansalliseen ja valtiolliseen omakuvaan liittyvä ontologinen narratiivi, ja toisaalta tietoiseen ulospäin suuntautuva ja vaikuttava strateginen narratiivi.

On myös virallista ja ei-muodollista politiikan ”agendavaltaa. Barack Obama kertoo kokemustarinaansa eri asemasta kuin Greta Thunberg.

Tunteet ja kokemustarinat vievät voiton kylmistä faktoista, hän myös muistuttaa.

”Maailmaa hallitsevat ne tahot, jotka pystyvät muuttamaan tarinansa vallitseviksi todellisuuskuviksi maailmanpolitiikasta”, Vuorelma toteaa. Pehmeä vallankäyttö sosiaalistavine tarinoineen on tässä keskeistä.

Hän myös pohtii, onko koronakriisi  murroskohta.

Mitä jos autoritaarisen valtion tarina kriisin hoitamisessa osoittautuu ylivoimaiseksi, Vuorelma kysyy. Toisaalta kun katsoo, miten epäilevästi Kiinan ulkopuolella suhtaudutaan Kiinan koronatarinaan, se ei ole osoittautunut jakamatonta ihailua kerääväksi.

Globalisaatio tavoitteesta keinoksi

Valtaa on myös talous.

Ekonomisti Seija Ilmakunnas muistuttaa, että kriisissä on mahdollisuus muutokselle. Hän on huolissaan globalisaation hedelmien epätasainen putoaminen erilaisten ihmisryhmien koreihin.

Koronakriisi toisaalta vahvistaa ennestään vahvoja yrityksiä, mutta myös kansallisvaltiolta halutaan turvallista selkänojaa.

Miten käy? Ilmakunnaksen mielestä globalisaatio pitää palauttaa ”tavoitteesta keinoksi”, jotta globaali oikeudenmukaisuus toteutuu nykyistä paremmin.

Analyysillään ja konkreettisella matkaraportillaan Amazonin alueen metsien ja maankäytöstä kehitysmaatutkija Markus Kröger tuo esiin, kuinka suuret yritykset käyttävät valtaansa omaan voitontavoitteluunsa. Työpaikkoja toki syntyy, mutta ympäristötuhot ovat mittavat, eikä paikallisten ääntä välttämättä kuulla.

Tutkijatohtori Julian Honkasalo puolestaan lähestyy vallitsevaa talousjärjestelmää Michel Foucault’n biovallan ja biopolitiikan -  väestöä hallitaan biologisin keinoin, kuten syntyvyyden kontrolloinnilla - näkökulmasta.

Eriarvoistava valta luo ylimääräisiä ihmisiä paperittomista ikääntyviin ja työttömiin. Toisaalta Honkasalon mukaan työkykyisestä ihmisestä tulee taloudellista toimintakykyään tarkkaileva koko ajan tarkkaileva toimija, biovallan ja uusliberalistisen markkinatalousideologian yhdistyttyä.

Kaupunginosat erottelevat

Hieman tähän liittyen kaupunkimaantieteilijä Venla Bernelius kirjoittaa vallasta kaupunkiasumisessa.

Kontulasta on Helsingin keskustaan reilu kymmenen kilometriä, mutta asukkaiden sosiaalinen etäisyys on paljon mittavampi. Tämä segregaatio on monentasoista.

Yksi näistä on ajallinen. Kun nyt tehdään esimerkiksi rakentamispäätöksiä, niiden tulokset vaikuttavat vasta vuosien päästä. Tuolloin epäkohtiin on jo työläämpää puuttua.

Hän muistuttaa myös siitä, että kilometrein mitattavaa etäisyyttä merkittävämpää on ”sijainti suhteessa tietotalouden ytimiin ja verkostoihin”. Kouluopetuksen taso on tässä yksi tekijä.

Meistä suomalaisista(kin) suurin osa on netissä päivittäin. Se ei ole vallaltaan neutraali ympäristö, päinvastoin, mutta algoritmit ja niitä laativat tahot eivät konkretisoidu yhtä hyvin kuin hallituksen päätöksessä tai lentotukialuksessa.

Somealustojen infrastruktuuri näkyväksi

Viestinnän ja teknologian tutkija Salla-Maaria Laaksonen avaa sosiaalisen median alustoja infrastruktuurina.

Tässä mielessä alustat sekä mahdollistavat mutta myös rajaavat kanssakäymistä,  ja pakottavat ”muut toimijat mukautumaan infrastruktuurin tarjoamaan logiikkaan”.

Sosiaalinen media on keskeinen vaikuttaja politiikkaa myöten. Niiden alustat eli infrastruktuuri tulisi ymmärtää osana yhteiskunnallista valtaa ja keskustelua.

Laaksonen pohtii, että tätä infrastruktuuria siten ”pitäisi myös tutkia ja säädellä sellaisena”. Niinpä hän kaipaa keskeiseen infrastruktuuriin muutakin kuin kaupallista toiminta-ajatusta.

Apulaisprofessori Minna Ruckenstein sanoo, että meidän pitää ”tunnistaa teknologioiden sosiotekninen luonne”. Hän kaipaa eettistä datataloutta, sekä toimintaohjeita että käytäntöjä. Kuka, mitä, mihin, miksi, missä yhteyksissä, ovat dataan liittyviä olennaisia lähtökohtia.

Datafeminimi on työkalu, jota hän esittää käytettäväksi dataan liittyviin valtarakenteisiin. Ja niiden muuttamiseen. Datafeminismi on datatalouden näkymättömän työn valoon tuomista.      

Ihminen käyttää uskontoa,, ei toisin päin

Suomessa uskonnollinen vallankäyttö on kutistunut viime vuosikymmeninä, tosin esimerkiksi kiista homojen vihkimisistä pitävät kirkkoa näkyvillä.

Toinen joitakin suomalaisia poltteleva ja populistisen politiikan kielessä hehkuva uskontokysymys ovat erityisesti muslimit, joiden määrä on lisääntynyt.

”Islam ei itse asiassa ”tee” yhtään mitään, koska islam on puhdas asbtraktio, joka on olemassa samassa mielessä kuin vaikkapa taide”, kirjoittaa uskontotieteilijä ja psykologi Teemu Pauha.

Ihmiset käyttävät uskontoa kuten islamia, ei toisin päin, Pauha pohtii. Psykologina hän arvioi, että kunkin ihmisen uskonnollisuus toimii tämän psyyken tukena. Uskonto myös on viitekehys, joka antaa yhden maailman tulkintatavan lisää.

Pauha antaa esimerkin haastattelemastaan shiialaista nuorta, jolle islam ei ole tiukkojen moraalipykälien maailma, vaan yritys olla hyvä ihminen, jonka teoilla on merkitys. Pohdinnat ja tulkinnat antavat tilaa.

Yritys perustellulle keskustelulle

Yllä olevat huomiot ovat vain osa kirjoittajien näkemyksistä ja perusteluista. Pyrin tuomaan esiin niitä, jotka näin mielestäni keskeisinä, ja myös jotkut itselleni uusina ja ajatuksia laajentavina ja syventävinä.

Helsingin yliopiston Tiedekulmasta Yliopistonkadulla ja netissä on muodostunut elävä tiedemaailman edustajien kaikille avoin keskusteluareena. (Lukijalle tiedoksi, että tämän arvion tekijä on vetänyt Tiedekulmassa joitakin keskusteluja.)

Tämän Tiedekulmapokkarin perusteella taskukirja on toimiva tapa pureutua ja valaista polttavia ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja, jos ei ole päässyt keskusteluja kuuntelemaan.

Se on kiinni ajan riennossa, riittävän monta ja aiemmin vähemmälle jäänyttä näkökulmaa, liikaa tieteellistä munkkilatinaa välttäen, ei kuitenkaan liikaa kerralla. Lopun tietovisa mittaa, kuinka tarkasti on tullut pokkari luettuna.