Kirja-arvio: Vallataan kenttä nyt, aina ja ensi kesänä

Koronapandemia lisäsi suomalaisen miesten jalkapallon päättymättömäksi pyhitettyä angstista odotusta alkupotkusta isoissa kisoissa.

Tuo viruspeijakas jatkaa piinaa ensi kesään. Vuosi on kuitenkin vähän, kymmenien yrityskertojen jälkeen. (Joku tosifani saattaa herätä painajaiseen ja hikoilla, että eihän tässä enää voi käydä niin, että kisat peruttaisiin??)

Suomalainen jalkapallo on päässyt eteenpäin myös niin kutsutulla futiskulttuuripuolella.

Tommi Melenderin ja Karo Hämäläisen toimittama Kentänvaltaajat liihotteli painosta hieman ennen kuin Huuhkajien piti aloittaa ensimmäinen EM-lopputurnausottelunsa.

Lukukelpoinen vielä ensi keväänäkin

Kirjan alkuperäinen ajankohtaisuus ei poista sitä, että se on täysin lukukelpoinen vielä ensi kesänäkin. Opuksen kirjoittajien ajatukset, tunteet, muistot ja analyysit kestävät talven yli.

Lämmittelynä: Muusikko Tommy Lindgren kuvailee miltä tuntui ryysiä kentälle, kun Suomi varmisti pääsynsä kisoihin voitettuaan Liechtensteinin. Se veti myös hiljaiseksi mekkalan keskellä.

Jokainen 12 kirjoittajasta (12. pelaaja ovat kannattajat katsomossa 11 kenttäpelaajan tukena) tietää mistä kirjoittaa - tai miten, sillä kaikille rakkaus jalkapalloon ei ole ollut elämänpituinen suhde.

Filosofi Tuomas Nevanlinna ei niin sanotusti hengitä jalkapalloa, vaikka seuraa sitä, joskin ”hengettömästi”, ja isoissa kisoissa suosikkijoukkue valikoituu poliittisista syistä.

Mutta hän kirjoittaa jalkapallosta ja uskonnosta. Tämän tyyppiseen lähestymistapaan ei suomeksi kirjoitettuna juuri törmää, mikä pakottaa lukijan pois tavanomaisista henkilökohtaisista pelaamis- ja  fanituskokemuksista ja -tilityksistä (ei hätää, niitäkin tässä kirjassa on runsaasti).

Futis riippusilta kahden ottelun välillä

Jalkapallossa esimerkiksi ei olla kuoleman, syyllisyyden ja armon äärellä. Lajin merkitys on siinä, että se on irti elämästä, ja sen ”puhdistunut” merkitys nousee tästä. ”Maailmasta vetäytymistä ilman asketismia.”

Futis saa syvyytensä ”yhteisyyden ja tunteiden puhtaudessa takaisin”. Ottelut ovat aina ”maallisia” ja kun elämästä voi sisältö ja hehku kadota, matsien ”taikavoima vain kasvaa”.

Futis on rituaaleineen, porukkoineen, jaettuine yhteisine tunteineen maallista taivallusta, ”siedettävä riippusilta kahden ottelun välillä”.

Onko näin? En tiedä. Pitäisi funtsia syvemmin, mutta onko sillä merkitystä, kun käppäilee sillalla, jonka pituus vaihtelee, sumu voi peittää näkyvyyttä, ja korkeus pelottaa ajattelemaan muuta elämää. Vastaranta kuitenkin on taas edessä.

Naisjalkapalloa kirjassa on vähän. Näkyvimmin se tulee valmentaja Marianne Miettisen kautta. Hänen kirjoituksensa pitäisi olla jokaisen valmentajakurssin pakollista luettavaa, mistä kurssilaisen tulisi vielä kirjoittaa oma pohdintansa.  

Marianne Miettinen epäonnistui ja oppi

Miksi epäonnistuin. Siksi, koska en nähnyt pelaajia ihmisinä ja pelaajina ominaisuuksineen, vaan kaikki oli teknistä pelikirjan läpikäymistä. Näin Miettinen kertoo. Tuli potkut, kun mikään ei toiminut. Hän valmensi Ruotsissa 2009, mutta sanoi johtamistapansa olleen 1970-luvulta.

Tietystä jalkapallojargonista huolimatta nöyrä ja rohkea tunnustuskirjoitus Miettiseltä, itselleen puhdistava ja ratkaiseva kokemus, sillä jalkapallo tuo hänelle leivän, ei vain meidän fanien sirkushuveja.

Joku voisi pitää tällaista rehellisyyttä heikkoutena, miehinenhän valmennuskulttuurimme yhä on, vaikka ns. eteenpäin on menty (lajia 45 vuotta pelanneena ja seuranneena.). Ole epävarma, kysy ja puhu, tiedä mitä tiedät ja mitä et tiedä, kannusta älä raivoa naama punaisena, jos peli ei kulje.    

Urheilutoimittaja Juha Kanerva kertoo, miten talviurheilun Norja rakensi pelisysteemin jolla päästä MM-kisoihin, Latvia nosti hetkeksi päätään, ja miten piskuinen Islanti nousi Euroopan kenttien kakkossuosikiksi (ellei ole islantilainen tai muuten pikkumaan tarinaan ihastunut).

Litmasesta ja Hyypiästä huolimatta Suomelta puuttui takavuosina ”järjestelmän systemaattisuus ja maanlaajuinen yhteen hiileen puhaltaminen”, Kanerva ruotii.

Meksikolainen aalto fanitusta

Mutta lukija saa kunnon meksikolaisen aallon kunnolla myös ehtaa fanitusta, sen ruotimista, rakentumista tai puutetta.

Jos Newcastle-fani Matti Apunen on perinteinen lad-kulttuurin edustaja, Olli Rehn Suomen pankista muistelee Mikkelin aikojaan, ja kirjoittaa lajin integroivasta voimasta, ja sen edes jonkinmoisesta tuntemuksen hyödyllisyydessä, kun liikkuu Euroopan politiikan kentillä.

Kirjailija Johanna Venho futismutsina liikkuu katsomossa Marianne Miettisen kanssa samalla kenttäalueella, henkisessä valmennuksessa. Saksassa asuva urheilutoimittajlle Johanna Nordlingille matka Borussia Dortmundin faniksi on käsin kosketeltavaa.

Hän myös siirtyy oman fanituksensa ulkopuolelle, tai siirtää sitä. Futis liikuttaa, niin myös hänen kuvauksensa lapsensa ensimmäisestä kokemuksesta laihat jalat täristen Dortmundin ”Keltaisella seinällä”, yhdessä maailman tunnetuimmista ja intohimoisimmista fanikatsomoista.

”Fanitan niin kuin haluan”

Brasilian ja FC Barcelonan vannoutuneena kannattaja nautin erityisesti toimittaja Veera Luoma-ahon faniuden etsinnästä kohti yhdysvaltalaisen futistähden Megan Rapinoen ja hänen asenteensa löytämistä. Se kritisoi yksiulotteisia stereotypioita, on oivallisesti, ja hauskasti kirjoitettu.

Hän kannattaa futista juuri niin kuin itse haluaa. Kukaan ei tule miesselittämään, että seurauskollisuus on lähtökohtaisesti ikuista.

”Jotkut esimerkiksi sanovat, että vaimon voi vaihtaa, mutta joukkuetta ei. Minulla ei ole vaimoa, joten kai siis voin katsoa…” Raikasta, kaikille avointa futiksen rakastamista omin ehdoin.